Työpäivä, väsymystä ja pohdintaa

Huh, sairasta. 
Selvisin sentään elossa töistä, se oli rankempaa kuin odotin. 
7 tuntia punajuuripellossa nyppimässä rikkaruohoja. 
Aluksi olin nätisti kyykyssä siellä ja verryyttelin välillä, mutta päivän lopulla melkein makasin jo siellä mullassa. 
En edes ehtinyt tehdä enempää eväitä, kuin ottamani banaani ja fitness-patukka.
Lisäksi, mun selkä paloi siellä, ajattelin tavalliseen tapaani, 
että en mä ikinä pala, suojakerroin 15 on ihan tarpeeks. -Yea, sure!
Ainiin, tulin myös hiukan myöhässä, koska menin ensin väärään paikkaan (2 tonttia, aika lähekkäin kyllä) ja päivän aikana selvisi myös, että olen tullut viikkoa liian aikaisin töihin. 
Hassunhauskaa kerrassaan (oikeasti), jatkan kylä sen kuukauden ihan tästä eteenpäin, ei mun mokailut haitanneet.

En sittenkään tuntenut itseäni elovenatytöksi :( :D

Työpäivän rasituksen lisäksi, poljin työmatkat. Sinne on varmaan vähän vajaa 7km matkaa (käytän aina tilaisuuden hyväksi, jos on mahdollisuus polkea ennemmin kuin ajaa skootterilla),jonka poljin aika nopeasti, joten silläkin kulutti melkoisesti.

Syömiset tänään menneet hyvin :) Tässä illalla tosin napostelin sipsejä jonkin verran, sillä halusin osoittaa mieltäni isälle (tekosyitäää). Isä sanoi, että cashewpähkinät on liian kalliita. Kyllä mun mielestä ainakin terveellisiin juttuihin kannattaa panostaa, vaikka maksaisikin hiukan enemmän. 
"Kato isä, suonet menee tukkoon, suonet menee tukkoon!" 
"Just joo, ensin oot kun joku superurheilija ja nyt vedät sipsejä..." 
"Se on kourallisesta cashewpähkinöitä kiinni!"

Meidän isän sanomiset on varmaan vaikuttanut vähän mun syömissekoiluun. Se kun aina valittaa, kun joku herkuttelee. Puolivitsillähän se ja kyllä se itsekkin tykkää herkutella, mutta mä olen aina ollut niin herkkä...
En ole ikinä näyttänyt herkkyyttäni, mutta olen oppinut tajuamaan, kuinka herkkä olenkaan.

 
"Hei iskä, olin just kuuden kilsan lenkillä! Nyt teen rahkavälipalaa ja marjoja"
"Hyvä *minä* just noin!"

Mä olen riippuvainen kehuista ja siitä, että suoriudun jostain täydellisesti. En silti koe itseäni huonoksi häviäjäksi, ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan ,eikä tarvikkaan.
Isään on vaan kauhea halu tehdä vaikutus, kun se on joskus ollut kovin vaikeaa. 
Olin pienenä aika villi ja itsepäinen, kuitenkin pahimmin sattuu sellaiset hetket, kun vaikka kaataa maitolasin vahingossa ja sitten isä raivoaa. 
"Se oli vahinko!" "Älä selitä! Vahinko tai ei! Mee pois tieltä jumalauta!"

Mutta ei meidän isä mikään paha tyyppi oo. Rakastan sitä ihan hirveästi ja nyt meillä on hyvät välit. 
Isä rakastaa meitä myös, tekee kaikkensa meidän eteen, joten mä ainakin nykyään ymmärrän sen kireyttä.
Kyllä se on minuakin pienenä riepotellut hiuksista jne. viimeinen kerta oli neljä vuotta sitten.
Mutta, annan anteeksi, itseppähän kiukuttelin.

Nyt ajatukset ajautuu L:ään. 
Olenko sietänyt meidän välikohtauksia siksi, että minusta on tullut pienempänä sitkeä? Tiedän, ettei saisi sietää, mutta vjfksnvbiusdbisdkgnsifugifslgifrakkaus.

 Nyt taas äkkiä nukkumaan, joka paikka särkee. Ai lav juu aal <3