Ehkä tänä yönä tulee lunta

Ihanan puhdas olo, tulin taas just saunasta. Jotenkin siellä saunassa usein saa inspiraation kirjoittaa, kun veri kiertää kunnolla aivoissakin ja saa rentoutua.
Mulla oli päässä kookosöljy-avokado-punaviini-mustaherukkamehu-kurkumanaamio (ei ole mikään oikeaoppinen, sotkin vaan, mitä käsiin sain), sekin tuntui imeyttävän energiaa vereen.

Ei ole meno varsinaisesti muuttunut viime kirjoituksesta, siis mitä tekemisiini tulee.
Ilmeisesti ajatukset kehittyy edellä, sitten tunteet ja toiminta.
Mä olen jossain määrin piristynyt, keskittymällä läsnäoloon, harjoittamalla joogaa ja meditaatiota säännöllisesti.
Ajatellut positiivisemmin olen kauvan, mutta tulokset tulevat viiveellä. Viime päivinä mulle on välillä tullut kutkuttava tunne, että ei mua yhtäkkiä masennakkaan; siis että täällä onkin ihan hyvä olla. Ajatus läsnäolevan hetken hyvyydessä on alkanut välittyä tunteisiin.
Taas mua kutkuttaa vatsanpohjasta (ei sillä etteikö vatsani sisältö voisi aiheuttaa muljausta...).

Tänään pääsi itku; isä sanoi aika kuuluvasti keskellä kauppaa, että minä syön meidän kaikki karkit.
Hävetti niin paljon! En minä sitä tahallani tee, jumalauta. Jankkasin vain, että enhän ja pyysin isän olemaan hiljaa... Ei sairaalle ihmiselle saisi noin sanoa, herkästä asiasta, jonka vuoksi on jo valmiiksi tuskissaan.
Sain sitten isän sanoista lisätsemppiä mieleni ja tekojen hallintaan.
Ei enää maistu. Ei mikään paha.
Tavallaan voin olla kiitollinen isän sanoista, sillä se vähän herätteli, että pystyn kyllä parempaan.
Ei se mieli rauhoitu, jos sille syöttää "myrkkyä". Muistettakoon yama ja niyama (joogan ensimmäiset portaat Patanjalin mukaan; pidättäytyminen ja noudattaminen; yhteisölliset ja henk.koht. hyveet), vasta kun niiden kanssa on tasapainossa, voi edetä ylemmäs.

Horoskoopin mukaan vesimiehen seitsenvuotiskriisi päättyy 23.12., joka sekin lisää toiveikasta kutkuttelua. Sitä ennenkin pitää kuitekin tehdä töitä, eikä luulla, että kaikki automaattisesti korjaantuu kun aaton aatto koittaa.
Joulua odotan muutenkin taas ihan kikseissä. Tänä vuonna mulla on rahallisesti pieniä lahjoja ja olen panostanut käsitöihin. Kierrätin vanhan näppäimistön näppäimiä magneeteiksi, vetoketjua korviksiksi, virkkasin pannunalusia pellavalangasta, tein raakakonvehteja ja vielä on väsättävänä huulivoiteita. Vegaanipropagandaa levitän antamalla vegaanireseptivihkosia siskoille ja serkulle, ja ajattelin tehdä joulupöytään ainakin omiin arvoihini sopivat tofu"kinkun" (vaikka itse en kinkusta koskaan välittänytkään), tofujuustoa, laatikoita, raakakakkua ja pipareita.
Joulukalenteri on taas koristeltu lasipurkki täynnä raakasuklaakonvehteja... Parempia, kuin viime vuonna. Olen kehittynyt huimasti, en enää edes kaipaile reseptejä usein.

Hyvää yötä ja ihanaa joulunodotusta! <3

Ps. Janoan rakkautta.

Until it's gone

"Kyselyn perusteella lääkäri arvioi että sulla olis keskivaikeeta masennusta. Tuntuuko susta siltä?"
Hitto, ei enempää tauteja. En jaksa. Mulla ehkä on masennus. Mä ehkä haluan tappaa itseni useammin kuin jokatoinen päivä. Mä ehkä viilsin taas.

Mä mietin vähän itseinhoa. En mä halua inhota itseäni. En oikeastaan osaa inhota ketään.
Mutta jos jotain itsessäni inhoan niin se on tapa, jolla itseäni kohtelen. Kidutan itseäni tietoisesti. Päätin taas että tämä päivä syödään säännöllisesti ja hyvin, eikä hankita pahaa oloa. Toisin kävi.
Tänä iltana mulla on silti erilainen fiilis päättäessäni huomisesta tsemppaamisesta.

Mä tiedän miten saan itseni voimaan hyvin, mä tiedän mikä on hyväksi ja mikä huonontaa oloa. Mä jaksan jauhaa muillekin asioista jotka on aiheuttanut niiden huonot olot ja kerron mikä auttaa.
Itseni hoitaminen onkin jäänyt varjoon. Musta vaan ei kai yksinkertaisesti ole tuntunut sitä, että ansaitsen voida hyvin. Kyllä mä hitto vie ansaitsen.  Ja vaikka en ansaitsisi, miksi kiusaisin itseäni ja siten myös ympäristöäni huonoilla toimintamalleilla, kun kerran osaan tehdä itselleni hyvää ja näin mahdollistaa hyvän jakamisen myös ympärilleni?
Haluan tuoda hyvää energiaa ympärilleni, haluan vaikuttaa läheisiin ihmisiin ja kaikkiin eliöihin hyvällä tavalla, auttaa, opettaa ja pitää huolta.
Ympäristöstä huolehtiminen ei onnistu jos itsestä ei välity hyvää energiaa ja hyvää energiaa välittyy vain jos sitä saa syntymään hyvillä teoilla itselle ja ympäröivälle maailmalle.

Mä tarvin uuden blogin. En mä halua syömishäiriöblogia. Ei ruoka ole enää ainoa asia joka mietityttää.
Pari vuotta olen tukahduttanut itseäni. Pari vuotta ovat silti antaneet minulle paljon, enkä ajattelisi niitä asioita, mitä nykyisin ajattelen paljon, jos en olisi kokenut tätä kaikkea. Mua jännittää. Jotain on tapahtumassa. Mä aion tehdä siitä helvetin hienoa. Hienoa sullekin.

Mä jaksan, mutta se on siitä kiinni annanko itseni jaksaa. Ehkä sitten voin oikeasti saada jonkun muunkin jaksamaan paremmin. Vaikka sut.

Olen ajatellut paljon, mutta en ole lluottant kykyihin kirjoittaa varsinkaan iltamyöhään. Ihan sama. Pääasia että ajatukset tulee ulos, että mä näen ne, että muutkin näkee.

Myönnettäköön vielä, että halaus kelpaisi näin päivän päätteeksi. Taidan halata perheenjäseniä aamulla. Ihan vaan koska rakkaus ja läheisyys on ihana juttu ja ikävöin sellaista.

Hajoan hiljaa

Mulla menee aika sekavasti nyt.

Mulla on paljon positiivisia ja tsemppaavia ajatuksia, mutta joka päivä käytäntö lyö mut maahan.
Osaan nauttia sateesta, nautin siitä kun on kunnolla läsnä hetkessä, mutta hetkistä huolimatta yleinen elämäntilanne on todella raskas.

En jaksa edes käydä koulua. Olen päässyt tänä lukuvuonna läpi yhdestä kurssista, eikä se todellakaan ole kiinni siitä, eikö älyllinen lahjakkuus riittäisi. En vain kerakaikkiaan jaksa.

En näe elämälle tarkoitusta ja se tuhoaa minut.
En voi tappaa itseäni läheisteni vuoksi, joten pitäisi oppia elämään niin, että se tuntuisi siedettävältä. Mutta se tuntuu niin hankalalta.

Mulla on elämässä paljon hyvää ja tiedän olevani monessa asiassa lahjakas, mutta kun mieli ja keho on tällä mallilla, ei mikään maailman rikkaus tunnu palauttavan elämänhalua.
Minun pitäisi saada elämäntapani kuntoon, eikä sekoilla ja vahingoittaa itseäni. Usein päätänkin tekeväni sen nyt, mutta tähän mennessä en ole onnistunut. Ehkä tänään onnistun. Nyt.

Lähes joka aamu herään ilosin ja toiveikkain mielin, päivällä toimin itseäni vastaan ja illalla kadun ja toivon kuolemaa.

Tarvitsen ystävää.

"Mun on niin paha olla. Miksen voisi olla joku muu… tyttö joka voisi rakastaa itseään, eikä tällainen menetetty tapaus.”
Silloin ymmärsin, että voin itse päättää ja halasin itseäni tiukasti.
”Aivan kuten pystyn rakastamaan muita vaikeuksista huolimatta, on minun voitava hyväksyä omat epätäydellisyyteni ja rakastaa itseäni.”
Iloitsin todella, enkä enää tuntenut olevani niin yksin. 
Hetkinä jolloin tuntuu, ettei ketään rakasta, pitää muistaa rakastaa itse itseään.Itsensä rakastaminen on huolenpitoa, joka hyödyttää suuresti kaikkea maailman sinuun yhteydessä olevaa.

Olet tarpeeksi

Olen vielä kesken.
En todellakaan ole kypsä, en valmis, sen ymmärsin tänään, kun viimein tunnustin tarvitsevani apua ongelmaan, jonka kanssa olen kauvan kamppaillut yksin.

Uskon etten koskaan ole valmis, ettei kukaan ole. Olemme kaikki vielä kesken ja tulemme aina olemaan.
On tärkeää kehittää itseään sellaiseen tilaan, jossa hyväksyy keskeneräisyytensä. Emme ole koskaan valmiita, mutta se riittää. Jos joku väittää olevansa todella valmis tai kypsä, hän tarkoittaa jotain muuta kuin syvintä itseään.
Näin minä ajattelen tänään.

Se että olemme kaikki keskeneräisiä, tekee kaikenlaisen arvostelun turhaksi.
Kun kukaan ei vielä ole varmasti mitään, vaan vasta kehittymässä, ei meillä ole varaa pitää toisiamme parempina tai huonompina. Kuitenkin on tärkeää auttaa toisiamme eteenpäin, jotta loputon matka olisi mahdollisimman kevyt kulkea. EI niin, että tien pitäisi olla aivan tasainen, mutta selviämme kaikki vähemmillä kaatumisilla.

Trippailua

Koin juuri jotain todella rauhoittavaa, puhdasta ja valaisevaa. 
Kuulostaa hassulta, mutta sitä on vaikea kuvata. 
Voi olla, että lievällä hiilarihumalalla oli osuutensa (nimim."en käytä valkoista sokeria tai viljoja"), mutta 
ihmeellistä se oli.

Olin saunassa henkisesti rankan päivän päätteeksi. 
Piti treenata. Piti syödä hyvin. 
Todellisuutta en mielelläni edes anna ilmi eikä sillä ole enää merkitystä.

Lämmössä venyttelin ja suljin silmät antaen ajatuksen liitää, kunnes jäljellä oli vain tunnetta. 
Energia virtasi ja tunsin itseni todella itsearmaksi ja hyväksi. Siitä hetkestä tiesin todella, etteivät itseään viimeaikoina toistaneet päivän aiemmat tapahtumat tulisi toistumaan. 
En halua itselleni pahaa enää. Ansaitsen parempaa.

Aivan kuin joku olisi kuiskannut korvaani siemenen puulle joka pian kukoistaisi minussa.
En sano että paranisin yhdessä illassa syömishäiriöstä tai muusta päänvikaisuudesta, mutta jokin suuri muutos tässä tapahtui. Tarvitsen vielä tukea ja tulen kamppailemaan, mutta mielessäni on sellainen varmuus, jollaista en aiemmin ole kokenut.

Hieroin nokkoslangasta punotulla pesusienellä minuun jumiutuneen huonon energian liikkeelle ja huuhdoin sen pois luonnonmukaisen pesuaineen vienossa tuoksussa.

Saatan vaikuttaa sekopäältä, mutta oikeasti... viimeiset 45 minuuttia olivat jotain ennenkokemattoman meditatiivistä ja diippiä.
Miksi muuten olisin vaivautunut siitä kirjoittamaan?

Tästä alkoi puhdistus. Joka jatkuu. Olen jo perillä, mutta kehitän itseäni. Puhdistun. Kukoistan.

Syksyn ensimmäinen kynttilä sai syttyä tänään.

Ps. Jos sulla on mahdollisuus hankkia käsinpunottu nokkoslankainen pesusieni, älä ohita onneasi. 

Viimeinen rööki jäi Tampereen asemalle

Moikka. IStun taas junassa, taas matkalla Helsnkiin. Tällä kertaa ei työhaastatteluun (en saanut vakituista paikkaa, mutta lupasivat soitella jos tarvitsevat ekstraajia), mutta töihin.

Olen lykännyt kirjoittamista verukkeilla, että on ollut parempaa tekemistä, tai muuten en vain ole jaksanut. Junassa on hyvä kirjoittaa, kun ei oikein voi muutakaan. Voisin toki opiskella töihin liittyviä matskuja, mutta ajattelin, että jos siellä joku minulta odottaa kirjoitusta, niin pitäähän minun vähän ajatella häntäkin.

En enää ole ollut päiväosastolla moneen viikkoon. Thank god. Lähettivät eräänä päivänä psykologin lausunnon tilastani, siinä luki jotain jostain psykoosien mahdollisuuksita, mutta ei sitten muuta uutta. Kehui hän älykkyyttänikin. Tällä kertaa sain kaksi diagnoosia: F50.0- anoreksia ja keskivaikea masennus, jonka koodia en muista, eikä sillä väliäkään, ne vain kuulostaa hienoilta.

Anorektisuudesta en tiedä, mutta masennus on ainakin mustannut kesääni rankasti. Monta päivää kuluneista viikoista olen lähinnä maannut ja itkenyt, yleensä jos olen tuntenut epäonnistuneeni jossain, eikä se ole kovin harvinainen tunne minulle.

Painoani en tiedä, sillä en ole uskaltanut tsekata sitä aikoihin. Jossain vaiheessa se oli jopa 44kg, joka joskus tuntui kaukaiselta haaveelta, kun nyt se tuntui siltä kun polveni pettäisivät kaiken massan alta. Mutta ei, olen silti muka liian laiha. Ainakin joidenkin mielestä. Itse olen sitä mieltä, että olisi parempi jos ruuasta vouhottaminen vähenisi ja saisin toimia ihan rauhassa. Aina kun joku puuttuu ja painostaa, se on johtanut masentuneisiin oloihin ja ahdstukseen. En olisi kerännyt menetettyjä lihaksia ja hiukan pehmeyttäkin tänä aikana, ellen tietäisi itse mitä teen.

Toisina päivinä (kuten eilen treenin jälkeen) katselen itseäni peilistä ihaillen kuinka upea kroppa minulla on ja uinka upea se vielä tulee olemaan. Toisina päivinä taas en kestä olla itseni kanssa.

Monesti tuntemukset niin persoonastani kuin kropastanikin liittyvät siis siihen, olenko vaikkapa saanut jotain hyvää aikaan vai kenties mokannut jotain.

Nyt alkaa pää tyhjetä. Kuitenkin, mua vähän kutkuttaa, että tää loppukesä saattaa antaa paljonkin kaikkea hienoa mulle. Hienoa on jo tapahtumassa. Kun vain annan sen tapahtua.

Löysin vanhoista chateista mielenkiintosia viestejä parin vuoden takaa. Ne sai mut miettimään, kuinka ihmeen kauvan mulla onkaan ollut pientä masennuksen poikasta. Huihui.

No mutta kiitos jos jaksat vielä seurata mun kuulumisia, hyvää viikonloppua!<3

13.8.2012
"No mul on tosi huono olo. Henkisesti ja nyt myös fyysisesti.--- Mut siis aiemmi, tiät kai, olin aika ilone et koulu alko ja kaikkee, mut sit heti ku pari tuntii oli menny ni alko tuntuu iha vitu turhalt ja mua pelottaa kaikki asiat ja sillee. Siis opiskelu ja semmonen o iha jees mut mua ahdistaa olla siel ihan sairaasti... Oli silti kevääl sellast oloo myös ni kai se sit palas ku pääs taas koulupenkil. Mut kamala ku nyt sit koko loppupäivä tuntunu et kaikki kaatuu niskaa vaik mun elämäs on ainaki päälisin puoli kaikki hyvi ku mul on sut ja kiva perhe jne. Silti sattuu. Eikä se lopu millään.enkä uskalla puhuu kenellekkää muulle ja pelkään nytki et vaivaan sua ja et sua ei ees kiinnostais.."

15.8.2012
"Hm siis... Masentunu olo just koulussa ja vapaa-ajallaki, ku pääs pyörii tosi paljo kaikkii pelkoi ja huolii. Huolettaa ku nii useet on kaksnaamasii tai muute vaa ilkeit ja jotain tällästä, ja sit pelkään, et jos haluun parempii kaverei ja sillee, ni ei sitä sit tiä haluuks ketää ol mun kaveri. Pelkään kans et joku yrittää viedä sut multa.. --- Koulu alku väsyttää ja se ohjaus stressaa ja muutenki oon vaa väsyny kaikkee. Halunnu nukkuu pois pari yötä. Mut luulen et se on jo alkanu helpottaa. Suurimmaks osaks en tajuu millee oon näi alas voinu mennä, mut äiti ja karkki ainaki sano et ehkä ne pillerit. Karkkiki vaa itki ja raivos kokoaja ennenku se vaihto merkkii. Mut nyt mä oon selittäny noi pääpiirteet. Mikä se sun vitutukse aihe oli?"

Ps. En korjaillut mahdollisia kirjoitusvirheitä ainakaan vielä koska tabletti.

Kovaa ja korkealta

Ihana lämmin ilma.
Ihanaa nähdä kavereita.
Niitä jotka ei ole osoittaneet kaipausta koko talvena.
Mä menin ja moikkasin ja oli ihan kivaa.

Kuitenkin nyt sattuu vielä enemmän kuin aiemmin.
Päivä päivältä haluni kuolla kasvaa.
Niissä hetkissä kuin se tulee.

Hetken siihen uskoo, että kaikki paranee, että elämä on ihan kivaa.
Mutta kun tyhjyydentunne palaa, se iskee vielä kovemmin ja murskaa suurimman osan kaikesta ilosta mitä on syntynyt.
Suru vie ilon todellisuuden ulkopuolelle.
Ai, ei se ollutkaan totta.
And the hell goes on.

Sattuu niin HELVETISTI.

En enää välitä edes syönkö. Ei kiinnosta.
Hain pitkästä aikaa askin röökiä. Ei kiinnosta.
En vittu ikävöi ketään ketä on hakannut mulle mustelmia. Ei vittu kiinnosta.

Olen niin yliherkkä. Se on söpöä ja ihan hyvä piirre, mutta kantajalleen joskus kovin tuhoisa.

Toisaalta on ihan hauskaa olla vitun rikki. Sellaset hahmot on hyviä esim. elokuvissa.

Toivottavasti matka Helsinkiin ja työhaastattelu unelmien kesätyöpaikassa piristää.
Nyt kirjottamaan puhtaaksi CV:tä ja työhakemusta.
Ainakin saan ajatukset pois täältä hetkeksi.

Until it's gone

"Kyselyn perusteella lääkäri arvioi että sulla olis keskivaikeeta masennusta. Tuntuuko susta siltä?"

Hitto, ei enempää tauteja. En jaksa. Mulla ehkä on masennus. Mä ehkä haluan tappaa itseni useammin kuin jokatoinen päivä. Mä ehkä viilsin taas. 

Mä mietin vähän itseinhoa. En mä halua inhota itseäni. En oikeastaan osaa inhota ketään. 

Mutta jos jotain itsessäni inhoan niin se on tapa, jolla itseäni kohtelen. Kidutan itseäni tietoisesti. Päätin taas että tämä päivä syödään säännöllisesti ja hyvin, eikä hankita pahaa oloa. Toisin kävi.

Tänä iltana mulla on silti erilainen fiilis päättäessäni huomisesta tsemppaamisesta. 

Mä tiedän miten saan itseni voimaan hyvin, mä tiedän mikä on hyväksi ja mikä huonontaa oloa. Mä jaksan jauhaa muillekin asioista jotka on aiheuttanut niiden huonot olot ja kerron mikä auttaa. 

Itseni hoitaminen onkin jäänyt varjoon. Musta vaan ei kai yksinkertaisesti ole tuntunut sitä, että ansaitsen voida hyvin. Kyllä mä hitto vie ansaitsen. Ja vaikka en ansaitsisi, miksi kiusaisin itseäni ja siten myös ympäristöäni huonoilla toimintamalleilla, kun kerran osaan tehdä itselleni hyvää ja näin mahdollistaa hyvän jakamisen myös ympärilleni? 

Haluan tuoda hyvää energiaa ympärilleni, haluan vaikuttaa läheisiin ihmisiin ja kaikkiin eliöihin hyvällä tavalla, auttaa, opettaa ja pitää huolta. 

Ympäristöstä huolehtiminen ei onnistu jos itsestä ei välity hyvää energiaa ja hyvää energiaa välittyy vain jos sitä saa syntymään hyvillä teoilla itselle ja ympäröivälle maailmalle. 

Mä tarvin uuden blogin. En mä halua syömishäiriöblogia. Ei ruoka ole enää ainoa asia joka mietityttää. 

Pari vuotta olen tukahduttanut itseäni. Pari vuotta ovat silti antaneet minulle paljon, enkä ajattelisi niitä asioita, mitä nykyisin ajattelen paljon, jos en olisi kokenut tätä kaikkea. Mua jännittää. Jotain on tapahtumassa. Mä aion tehdä siitä helvetin hienoa. Hienoa sullekin. 

Mä jaksan, mutta se on siitä kiinni annanko itseni jaksaa. Ehkä sitten voin oikeasti saada jonkun muunkin jaksamaan paremmin. Vaikka sut. 

Olen ajatellut paljon, mutta en ole lluottant kykyihin kirjoittaa varsinkaan iltamyöhään. Ihan sama. Pääasia että ajatukset tulee ulos, että mä näen ne, että muutkin näkee. 

Myönnettäköön vielä, että halaus kelpaisi näin päivän päätteeksi. Taidan halata perheenjäseniä aamulla. Ihan vaan koska rakkaus ja läheisyys on ihana juttu ja ikävöin sellaista.

Kato nyt tota kuvaa. Niin kaunis. Mulla on ikävä sinne.

Hyvää synttäriä

Blogi täyttää tänään vuoden, joten pakottaudun kirjoittamaan jotain.
Tuntuu epätodelliselta, kuinka erilaista elämäni oli vuosi sitten. Aloin ottaa laihdutuksen tosissaan.
Paskalta kai silloinkin tuntui, mutta muut seikat peittivät sen alleen.

Viime postauksen jälkeen menin ulos ja hölkkäsin osan mukavasta metsäretkestäni.
Sama toistui pari kertaa viime viikolla pienen lihastreenin kera ja se tuntui hyvältä. Olin hetken aika iloinen.

Sitten Nuorisopsykiatrian päiväosastosta tuli osa arkea ja nyt tuntuu taas pahemmalta kuin aikoihin.
Ympäristö on siinä mielessä turvallinen, etten pääse ahmimaan, mutta parina päivänä olen kuitenkin kiusannut kehoani päästyäni kotiin.. minä kun en syö eineksiä. En vaan syö.
Vitun "perusterveellinen" sairaalaruoka, enkä saa vegaanivaihtoehtoa. Valkosta sokeria, raffinoitua suolaa, kermaa, juustoa, ties mitä makuaineita...
"Otatko edes tota perunamuusia, kun et sä parilla porkkanalla ja kurkulla pärjää.."
"En. Ihan turha sitä tohon lautaselle on ottaa, kun en sitä kuitenkaan syö."
Mua oksettaa olla siellä ruoka-aikoina, tänäänkin ne söi pakastemunkkeja ja kaupan "simaa".
Ainakin olen saanut pari kertaa porukan hiljaiseksi kertomalla vähän faktoja oikesta ruuasta.

Tänään olenkin tehnyt suurimman viillon käsivarteeni. Ahdisti niin paljon. Äiti osti kaikkea oksettavaa. Jopa valmismunkkeja (jotka on kaukana isoäidin munkeista nimestään huolimatta). En tule syömään niitä, mutta on raivostuttavaa katsoa kun muut tunkevat niitä naamaansa. Taidan olla ehkä vähän mustasukkainenkin, minä kun teen huomen aamulla raakamunkkeja.
En jaksa välittää käsivarren arvista.
Toisaalta haluisin ehkä kertoa terapeutille ensi tapaamisella (piti tavata tänään, mutta osaston porukka ei halunnut päästää mua kävelemään niin "pitkää matkaa"), mutta pelkään joutuvani vielä kamalampaan paikkaan kuin avohoito.

Nyt yritän sietää itseäni jotenkin.
En ennen ole vaipunut tällaiseen epätoivoon, mutta pari päivää sitten päässäni alkoi itää ajatus siitä, että mitä jos en koskaan paranekaan.

Pari ilonpilkahdusta: olen alkanut taas vähän piirtää, kun ei osastolla muutakaan tekemistä ole + isä osti mulle lipun Jaakko Halmetojan luennolle (suosittelen googlettamaan!) Ihanaa, kiitos! <3

Hyvää vappua!

Parsakaalissa on enemmän hyvää kuin salaatissa

Eilinen aamu meni taas ahmiessa, päivällä en suostunut syömään mitään, illalla imaisin smoothien (banaania, ananasta, kauramaitoa, chiasiemeniä) ja haukkasin jotain pientä. Ja vähän isoakin ja pelottavaa.
Kerroin isälle kuinka pahaa oloa (häpeää!)inhoamieni asioiden syöminen tuo.
 Isä tarjoutui piilottamaan meidän karkki(jms.) varastot, olen niin kiitollinen!
Pyysin äitiä viemään sipsipussin piiloon kun lopettaa niiden napostelun ja äiti taas ihmetteli että millä mä sitten elän..
Herranjestas, mä olen varmaan tuntikausia puhunut äidillekin mitä haluan ja mitä mun tarvitsee syödä ja mikä ei ole kellekkään hyväksi ja hän kuvittelee että tulen terveeksi ja onnelliseksi syömällä sipsejä päivittäin kuvotukseen asti?
 "No voi vittu äiti, oisko bulimia sitten parempi kuin tasapainoisuus?"
Sellaiset hyvänyön toivotukset.

Yöllä heräsin pahaan oloon. Onneksi telkkarista tuli Jopetshow. Mitä hemmettiä mä oikein teen.

Tänään en ole pahemmin itseäni syömisillä satuttanut, olen syönyt kyllä paljon, mutta en sellaisia asioita, jotka aiheuttaisivat pahaa mieltä. Kyllä tää tästä lähtee.
Ajattelin pian lähteä kävelylle (ja vähän ehkä hölkkäilemään) metsäreitille. Ehkä tästä tulee jo ihan hyvä päivä.
 Ei, en parane tänään, enkä tule onnelliseksi yhdessä päivässä. Mutta ehkä tänään on vähän helpompi päivä.

Silmät on niin kliseinen ja helppo aihe, mut eipähän tarvi ponnistella, kun antaa kynän vaan heilua.
Ps. se on pupu. (ja 5min kuvan jälkeen sen silmä oli veressä. Heh.)

Mä olen alkanut harjoitella luovuuttani taas, välillä vähän jopa haaveilen.
Eilen meinasin lakata kynnetkin, mutta jäin piirtelemään muuta ja lannistuin niiden kynsien suhteen.
Nyt katkesi ajatus. Olen vähän levoton. Odotan. Mua jännittää jokin, silleen positiivisesti- I guess.

Mulla ei ollut mitään erityistä syytä kirjottaa, mutta kyllä tässä vaan tekstiä syntyi. Alunperin mun piti tulla vaan postaamaan tää giffi. I love juu pewds.

Kipuvuorenpurkaus

Nyt. Haluun kadota. Kuolla pois. Oon niin väsynyt tähän. 
Pelkään etten pian viitsi edes käydä ulkona metsässä kävelyillä.
Miksi viitsisin? Saan siitä hetken hyvän olon ja onhan se terveellistä ja mukavaa.
Mutta kun ei tee mieli välittää.
En jaksaisi välittää enää hyvinvoinnistani jne. Vituttaa. En halua olla minä. Haluun tunkea kaiken epäterveellisen tässä talossa kitaani ja oksentaa ulos (no hyi, en todellakaan).
Pelottaa.

Inhottavaa olla tällänen häiriintynyt (tällä tavalla, kaikki häiriintyneisyys ei ole pahasta). Viallinen.
En pääse toteuttamaan itseäni millään lailla kun pyöritän tätä sirkusta.
Haluan viettää aikaa luonnossa. Haluan kokeilla joogaa. Haluan liikkua sännöllisesti ja monipuolisesti. Haluan kasvattaa lihaksia. Haluan olla jonkun kanssa (en osaa sanoa kavereiden, koska en tiedä ketä sillä tarkoittaisin). Haluan vaikuttaa maailman menoon ja auttaa muita, kaikkia eliöitä.

Mikset sitten voi olla kuin muut jotka tekee jotain haluamiensa asioiden eteen?
Etkö pysty? Etkö osaa? Etko vain viitsi yrittää enää..?
Ei mua oikeastaan tällä hetkellä kiinnosta saanko mitään tyydytystä mistään. Ei sillä ole maailman kannalta merkitystä. Vai onko?

Naurettavaa.
Kuitenkin, jos ketä tahansa muu puhuisi mulle tällaista, en tosiaan pitäisi sitä naurettavana, vaan hirveän surullisena asiana.
Empatiaa riittää muille jakaa niin ettei sitä riitä itselleni enää yhtään.

Hävettää kirjoittaa tällaisa, siksi päivittäminen on kai jäänyt vähemmälle.
Olen pahoillani, että jatkan kirjoittamista, vaikka olen pahoillani siitä mitä kirjoitan.

Perusluonteeltani en ole tällainen.
Olen iloinen ja optimistinen, arvostan itseäni ja muita.
Toimin tarvittaessa, enkä luovuta. Olen luova.
Haluisin löytää itseni taas.
Tappaa tämän joka ei ole minä.
Joo, yritän tehdä suhun vaikutuksen.

En pääse tästä huonommuudentuntesta.

Onko pakko taas käydä yksin nukkumaan..? 

Long time no see

Olenpa aktiivinen bloggaaja.

Tässä joutessani ajattelin vain tulla kertomaan vähän kuulumisia. Mun pitäisi olla tällä hetkellä koulussa, mutta luovutin jo sen kanssa loppukevään osalta (4.jakson kurssit meni kuitenkin ihan kivasti!). Sain sairaslomaa. Lääkärini pisti myös lähetteen nuorisopsykiatriselle päiväosastolle. Jep.
En oikein tajua mitä tapahtuu.

Menen osastolle ihan hyvillä mielin, koska päivät valvotussa ympäristössä tuntuu turvalliselta ajatukselta.
Ei tarvi jaksaa pikkusiskoa tai vahingoittaa itseään "herkku"kaappien antimilla. Hyi. Oksentaminen ei ole ollut kaukana pari kertaa kun olen oikein innostunut mättämään. Arvioikoon ketäkin sitten mikä mättämiseksi lasketaan, pointti oli se kamala tunne.
Paino ei ole noussut, BMI yhä 15 paikkeilla. Kai.
En seuraile painoani kotona.

Monet päivät olen kylpenyt masennuksen kourissa ja halunnut vain kuolla. Lohdullinen ajatus aina silloin tällöin. Tänään on sellainen päivä, että puuhaileminen pitää ajatukset kasassa vaikka muutamia suupaloja kadunkin. Minua on kielletty juoksemasta, ettei mulle ilmaannu rytmihäiriöitä sykkeessä, mutta rikoin tänään sääntöä. Kokeilin vain.. ja se oli ihanaa. En halua joutua salailemaan juoksua, vaan päästä harrastamaan sitä taas, ihan luvan kanssa. Täytyy kirjoittaa tämä johonkin näkyville, ehkä jaksankin uskoa paranemiseen joskus.

Lainasin myös kirjastosta ison kirjan kuntoilusta. Vaikka tiedän riittävästi, haluan varmistuksia ja selkeitä ohjeita tielleni. Se taitaa kertoa vähän siitä, etten ole enää niin itsevarma kuin joskus. Ravitsemusasioissa tosin harvoin saan hillittyä itseäni, jos tunnen että joku kaipaa valistusta. Äiti väittää, etten syö normaalia kotiruokaa, mutta meillä taitaa olla vähän eri käsitys siitä, minä kun en näe E-koodeja ja tehotuotantoeläimien oloja kovin "normaaleina".
Haluan pois kotoa. Jonnekin missä minut hyväksytään. Haluan joskus tavata jonkun, kenen kanssa oikeasti tunnen oloni arvokkaaksi ja että minua kunnioitetaan, niinkuin minä kunnioitan muita parhaani mukaan.
Tunnen usein olevani melko yksin.

Ärsyttää, olisi juttuja joista haluisin vielä kirjoittaa. Mutta ei vaan tunnu nyt siltä..

Pari ihanaa ja reippaampaa bloggaajaa haastoivat mut taannoin.. Yritän väsätä haasteet pikkuhiljaa kasaan.

Pitänee gainailla

Mä seison tällä hetkellä koulun käytävällä yleisen tietokoneen ääressä.
Biologian tuntia ei tänään ollutkaan (enkä jaksa lukea), joten mulle siunaantui 80 minuuttia joutenoloa.
Anteeksi taas etten ole antanut kuulua itsestäni, mutta ehkä olet jo tottunut siihen..?
Nykyään tulee puuhailtua kokoajan kaikenlaista ja tunteista on helppo puhua läheisille. Vai onko?
Oikeastaan ravaan vain lääkäreillä ja vastailen epämääräisesti vanhempien kysymyksiin voinnistani.
En ole ajatellut kunnolla miltä oikeasti tuntuu ja siksi en ole löytänyt aiheita kirjoittaa tänne (tai en ole ehtinyt pysähtyä). Toisaalta jos olo on ihan hyvä, niin mitä sitä sen enempiä miettimään.

Kuitenkin olen ajautunut viiltelemäänkin.
Tänään itketti bussissa koulumatkalla.
Iltaisin tuijotan kattoon tai yritän löytää somesta jotain joka kiinnittäisi huomioni pois itsestäni.

En tiedä onko painoni noussut.
Huomenna minulla on ravitsemusterapia ja siellä se selviää.
Toki tunnen itseni hirveän isoksi silloin tällöin, onhan minulla jo välillä ihan normaali olo (ei viluta tai pyörrytä).
Välillä tekisi mieli vain luovuttaa ja lopettaa syöminen.
Ehkä siksi en olekkaan saanut oikeasti syötyä kuin korkeintaan 1200kcal joinakin päivinä.
Vitut sillä mitään lihoo, varsinkaan kun on tarve kokoajan olla liikkeessä.
Olenko jo maininnut että mulla diagnosoitiin loppujenlopuksi anoreksia?

Perustin eilen toisen blogin, jonne aion kirjoittaa omalla nimelläni ja kasvoillani.
Linkkaan sen tänne, kun se on hieman valmiimpi. Sinne aion kirjoittaa mm. terveellisestä ravitsemuksesta, luonnonkosmetiikasta, liikunnasta, hyvinvoinnista ja ympäristöasioista.. mikä nyt sattuu kiinnostamaan ja innostamaan.
Toki voisin kirjoittaa tännekin ekohifistelyistäni jne. mutta en löydä täältä oikeanlaista fiilistä. Uudistumisfiilistä. 
Haluan kirjoittaa ajatuksistani, mutta pitää kirjoittaa jostain muusta kuin syömishäiriöstä.
Elämä on paljon muutakin kuin syömishäiriö ja muut kiinnostuksen kohteet ovatkin vähentäneet mun oireilua.

Havahduin muuten eräänä päivänä siihen, kuinka mun ennen melko timmi kehoni on oikeasti muuttunut.
Mä aion keskittyä todella tankkaamaan hyvin, mutta myös treenaamaan: Haluan kasvattaa massaa, mutta en pelkkänä rasvana. From sick to fit.
Homma ottaa aikaa (älä huoli, tähänkin aiheeseen olen varsin perehtynyt) mutta motivaatio on korkealla. Eräältä kuntosalilta muuten soitettiin mulle, että olen voittanut arvonnassa 50e edun ja tutustumiskierroksen kyseiselle salille.. enhän minä tämänkokoisena salille kehtaa, joten otan sinne yhteyttä, vasta kun olen vähän gainaillut (:D). Motivaattori #1!

Jatkoin kirjotuksen loppuun nyt kotona koulusta palattuani. Olin ainoa oppilas historiantunnilla. #swag

Kontrollifriikki

Olin tänään serkun synttäreillä.
Siellä oli tarjolla kaikenlaista, mutta mulla oli päivällistä mukana eväsrasiassa. Maistelin kyllä monta juttua ja chili-mudcakea enemmänkin kuin pari lusikallista, enkä ole varma häpeänkö sitä.

Illalla olen syönyt skyriä (maitotuote), suolapähkinöitä, luomu juuressipsien lisäksi "perus"sipsejä reilun kourallisen, kokonaisen kuivatun viikunan, kokonaisen (itsetehdyn) raakavalkosuklaakonvehdin, maitosuklaata... ei todellakaan tunnu hyvältä. En halua että mun sisällä on tuo määrä tuonlaisia juttuja.. en kuitenkaan aio oksentaa, en koskaan, vaikka se olisi kuinka nopea ratkaisu.
"Luotan" detox-teehen ja huomiseen aamuun.
Yritän muistaa, että jokainen kalori on minulle hyväksi mistä se ikinä tuleekaan. Yritän.
Minun on vain parempi pitäytyä niissä ruuissa jotka oikeasti tunnistan hyvää tekeviksi.
Miksi sitten söin sellaisia asioita, jotka näen roskana?
Pelottavaa. On löydettävä muuta ajateltavaa. Muuta kontrolloitavaa.

Keksit tuli uunista ja ajatukset jäi sinne

Ihan parasta, jääsytettyä cantaloupemelonia raakasuklaalla

Viime viikonloppu meni pitkälti synttäreitä järjestellen ja viettäen. 

Tarkennetaan vielä että sunnuntaina tuli vain sukulaisia kahville ja yksi kaveri, jota oli kyllä ihana nähdä: en muista koska viimeksi olisin käynyt kaverin kanssa kävelyllä! Muutenkin oli ihanaa nähdä läheisiä vaikka se tarkoittikin vähän stressaamista.

Kerrankin sellaiset juhlat, joissa minullekin maistui kaikki herkut (ja niiden jämät seuraavana päivänä!)

Kyllä mä muidenkin kokkaustaitoihin luotan, mutta mulla nyt vaan on vähän erilainen käsitys laadukkaista raaka-aineista ja herkuista kuin monilla. 

Lupasin vissiin esitellä pöydän antimet, joten:

Kvinoa-kasvispiirakkaa (ei vegaaninen, koska kananmunaa)

Porkkanabrownies cantaloupesydämillä, takana banaani-kaurakeksejä

Marjaisa raakakakku (tämä oli hitti!)

Aloitin tällä viikolla iltalukiossa ja ensivaikutelma ainakin on tosi hyvä! Jopa matikka onnistuu ihan hyvin ja tunneille on kiva mennä. 

Eikä eväiden syönti ole mitenkään outoa, vaikka mun eväiden syönti saattaa joskus näyttää oudolta.

Lasken edelleen melko tarkkaan kaikkien aterioiden kalorit, mutta kieltäydyn pyrkimästä mahdollisimman pieniin määriin, niinkuin ennen. 

300kcal aamupalalla ei edes ole paha nykyään, tosin lounasaikaan on vaikea syödä sen verran kuin ehkä pitäisi. Kaikenkaikkiaan olen saanut syötyä mielestäni reilusti enemmän kuin 700kcal/pv aikoihin, mutta ruokamäärän nosto tuntuu alkaneen takkuilla. Hiljaa hyvä tulee. 

Pääasia, että paino ei ole laskenut! Mulla oli maanantaina ravitsemusterapiassa punnitus ja terapeutin kanssa oltiin yhtä mieltä siitä, että suunta on hyvä.

Kuitenkin tunnen itseni vähän possuksi tän kaiken keskellä. 

Tuntuu aina vaan isommalta kun syö ja siksi painon pysyminen samana yllätti tunnetasolla, vaikka tiesin varmasti ettei se ollut voinut nousta tuhannen kilokalorin päiväsaannilla.

Tällä viikolla olen saanut otettua yhteyttä pariin kaveriinkin enemmän kuin tavallisesti ja huomisen teeman mukaisesti sain jopa sovittua että näen ainakin yhtä kaveria.

Siskokin tuli viikonlopuksi käymään (asuu 3h ajomatkan päässä) ja toi mulle ihanan synttärilahjan!:

Leivoin tänään keholle ja mielelle maistuvia keksejä extemporena ja mulla oli silloin jo blogger auki, piti kirjoittaa kun keksit oli uunissa, mutta jotenkin se lykkääntyi tänne iltaan ja kaikki ideat kirjoittamisesta valui ajan mukana hukkaan. 

Oma resepti, hyödynsin melkein ylikypsää päärynää

Oonko jo hehkuttanut kuinka ihanaa chiavanukas voi olla?

No mutta moi ja hyvää ystävänpäivää kuitenkin. <3

Sain mitä pyysin, nyt keho hylkii

Mulla on pitkä viikonloppu, sillä iltalukion uusi jakso alkaa vasta maanantaina ja koeviikko loppui eilen.

Ehdin siis tänään puuhailla kaikenlaista mitä pitikin, söin välipalan ajallaan ja aamiaisen melkein kokonaan, iloitsin päivällisen väreistä ja muuta mukavaa. 

On se jo pieni voitto, että nautin päivällisestä.

Päivällisen jälkeen menin käymään mummulassa, mummu oli leiponut laskiaispullia, runebergin torttuja, kuivakakkua ja jotain kerma-marenki-vadelmakakkua.

"Ota nyt Veera tätä kakkua, sellainen ihan pieni lusikallinen niinkuin ennenkin? Maista nyt jooko.."

No okei. Otin 2cm x 2cm- kokoisen maistiaisen ja puristin kermaa pois marenkisten taikinakerrosten välistä. Maku oli ensimmäisellä lusikallisella ihan ok, sitten otin toisen ja muistin mitä olin tekemässä: laittamassa sisääni kermaa, raffinoitua sokeria ja vehnäjauhoja, voita... 

Mielikuva aiheutti hirveän puistatuksen tunteen joka läpäisi koko kehon, minua ällötti niin etten pystynyt syömään palaa loppuun, saati sitten katsomaan sitä kohti! 

Leivonnaiset ympärillä eivät kohentaneet oloa... Hemmetin pelottavaa!

Meni jo..?

Pitikin mennä toivomaan jonkin vanhan postauksen otsikossa että hylkisin tiettyjä ruokia...

Tästä mulle kelpaisi vaan mansikat, kiitos.

Kuvottava olo on kummitellut vielä tunteja tapauksen jälkeenkin ja toivon todella että saan iltapalan alas.

Pelottaa hirveästi, että minulle tulee siitäkin paha olo, olen syönyt tänään yhteensä (jälleen) nimittäin aivan liian vähän. Sen kakkumaistiaisenkin luulin pystyväni syömään sillä syyllä, että minun täytyy saada jostain kaloreita kasaan. 

Seuraavaan lääkärintarkastukseen on muistaakseni alle viikko ja jos paino ei ole noussut, päiväosasto kutsuu. Jännittää.

Toivottavasti pystyn hoitamaan viikonlopun tarjoilulistan kuntoon, alan nimittäin nyt suunnittelemaan sitä.

Viikonloppuna meille tulee vieraita, sillä täytän huomenna 17.

Raakaherkkuja, kasvispiiraita tai jotain sellaista.. 

Ei ainakaan muruakaan raffinoitua sokeria tai vehnäjauhoja, nämä juhlat on mun näköiset ja teemana hyvä olo!

Turvotakko vai ei turvota

Äääh

Tää nyt on jotenkin melko pointless postaus, mutta pakko vaan purkaa johonkin muuhun kuin siihen mihin tekisi mieli..

Luin vanhoja postauksia ja idea viiltelystä palasi mieleeni, mikä hemmetti siinä on olevinaan niin kiehtovaa..? Koitan nyt kuitenkin vastustaa kiusausta, sillä voihan olo tästä helpottaa.

Luin myös sepityksiäni syömisen aiheuttamista tunteista, säännöistä ja katumuksesta... Ruokapäiväkirjan aikoihin, ehkä keväällä, taisin vielä pystyä syömään perunaa tai riisiä normaalina ruuan osana ja himoitsin jopa leivonnaisia. 

Vanhoja postauksia lukiessa huomaan miten ajatukseni puuroutuvat itseinhon kautta kohti tiukempia sääntöjä ja pienempiä BMI-tavoitteita.

Voi herranjestas, että tunsin itseni täyspaskaksi aikanaan.

Ainiin, meinasin jo unohtaa että tulin kirjoittamaan, sillä äsken syömäni muutama pähkinä ahdistavat kovasti. 

Ei tähän aikaan... Ei suolattua... Ei noin paljon pähkinöitä yhdelle päivälle... HILJAA KIITOS.

Mä söin ne siksi että edes 1000kcal tulisi täyteen tältä päivältä, eihän siihen määrään edes mahdu liikaa pähkinöitä vaikka olisin syönyt pelkkiä pähkinöitä koko kalorimäärän edestä!

Mä vaan pelkään että joudun kestämään huonoa oloa mahanpohjassa. 

Jokainen ruoka-aine epäilyttää, kun maha turpoilee ja toimii miten sattuu.. 

Voi miksi mä ajoin itseni tähän tilaan? Milloin tämä helpottaa?  

En saa tähän hätään mitään erikoisempia kuvia (tabletilla) joten...

Moi #selfie voiherranjestas

Tälläsiä väsäsin tänään, ps.spottaat nää instagramista #runeberg 

Iloa kehonkuvasta huolimatta

Mulla on tänään poikkeuksellisen iloinen päivä.
Meillä on koeviikko, joten mulla oli terveystiedon kokeen (joka meni mainiosti vaikken lukenut yhtään! Tämän kurssin aiheet kuuluu musta yleissivistykseen) jälkeen mukavasti aikaa pyöriä kaupungilla.
Hain sokoksesta Madaran Noora Shinglerin kanssa yhteistyössä kehitetyn pihlaja DD-voiteen alennushintaan itselleni palkinnoksi ja kävin moikkaamassa tuttuja luomupuodissa.
Lounasaikaan söin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kokonaisen banaanin! #fearfood
Takaisin kouluun kävellessä teki mieli ihan hyppelehtiä pitkin katua.

ps. käykää lukemassa kemikaalicocktail.fi

Olen muutamana päivänä saanut syödyksi yli 1000kcal, johtuuko mielialani siitä?
Olen myös jaksanut paremmin esim. juuri lähteä kävelemään kaupungille.
Iloiset tunteet ja energisyys tuntuvat hyvältä, mutta samalla pelottaa, koska olen tottunut elämään niin kauvan lähes ilman niitä.
Mitä enemmän syön, sitä epävarmemmaksi tulen ulkonäöstäni (lähinnä mitoista puhuen).
Suoraan sanottuna minulla ei ole ollut pitkään aikaan mitään ongelmaa ulkonäköni kanssa, mutta nyt peilit ovat alkaneet ahdistaa silloin tällöin.
Ilmeisesti ennen tiesin kokoajan että laihdun kokoajan ja siksi en stressannut siitä, mutta parina päivänä päähäni on syntynyt kuvia levinneistä reisistä ja pulleista poskista, normaaleista piirteistä.
Kaikki mitä voin tehdä on yrittää vaimentaa nämä ajatukset ja jatkaa syömisen lisäämistä, vaikka pelottaakin.
Joka päivä rikon häiriöpäissäni asettamiani rajoja hiukan enemmän ja tunnen itseni täysin kelvottomaksi silloin tällöin, mutta muuta ei nyt vain voi.
Lopussa kiitos seisoo, mutta tunnen että siihen on matkaa.
Kaikki mitä aiemmin minulle on tapahtunut on ollut vain lämmittelyä,
vasta toipumisesta lähtee todellinen taisto.
Mutta minä jaksan.

Illan mittaan olen katsellut pieniä jalkojani ja ranteitani ja miettinyt laihuuden olevan todella kaunista.
Nyt kun minulla on hieman enemmän energiaa ajatella, myös tällaiset ajatukset ottavat omansa.
Haaveilen äärimmäisen laihasta kehosta, mutta en saa enkä halua enää tahtoa sellaista itselleni.
Voihan kuka tahansa fanittaa vaikka koiria ihan kympillä tai jopa toivoa olevansa koira, mutta eihän ihminen koiraksi muutu.
Vaikka joskus tekisikin mieli haaveilla älyttömiä, minunkin pitää sisäistää todellisuus: en voi olla äärimmäisen laiha olematta sairas ja onneton.
Uskon että nämä ajatukset jättävät mut aikanaan rauhaan, mutta ompahan jotain mitä muistella.

Iltapalaa: Chiavanukasta proteiinilisällä soijamaitoon, 1/2 päärynä ja itsetehtyä mysliä <3

Yleisiä kuulumisia

Hei, anteeksi etten ole ilmoitellut itsestäni pitkään aikaan.
Välit vanhempieni kanssa ovat melko avoimet tällä hetkellä, joten olen saanut puhuttua heidän kanssaan paljon asioita.
Myös lääkäri-, nuorisopsykiatrian poliklinikka- ja ravitsemusterapiakäyntejä on ollut vähintään kerran viikossa, jolloin ajatukset ovat saaneet purkautua usein.
Parin viikon tapahtumat ja mietteet ovat kuitenkin olleet melko pinnallisia, en ole löytänyt hetkiä syvempien tuntemusteni pohtimiseen.
Koulunvaihto, tsemppaaminen kursseilla ja kaikki säätäminen liikkumisen ja syömisen kanssa on vienyt voimia.
En osaa sanoa mikä vie eniten, mikä tahansa kai voi viedä voimat näin kuulemma heikolta olennolta.

Mitä mulle sitten kuuluu?
Klassinen lähtökohta: paino paksuissa pukeissa perjantai-aamuna 39,3kg.
BMI 15, vaikea alipaino.
Olen sanonut tukijoukoilleni että ymmärrän sen olevan liian vähän ja että olen sairas, mutta tosiasiassa sitä on vaikea käsittää. Olen niin tottunut tekemään päivittäiset toimet kohtuullisen sujuvasti tilastani huolimatta, että on unenomaista että vaikkapa sydämeni voisi pettää koska tahansa. Tiedän, mutta en sisäistä.
Torstaina hoitopalaverissa oli paikalla lääkäri, "tukija" (en tiedä hänen ammattinimikettään) ja isäni.
Lääkäri totesi ravitsemusterapiassa mitatun painon pohjalta, että jos en liho nopeasti, menen päiväosastolle.
Se pysäytti. Vasta nyt olen alkanut ymmärtää että minun pitäisi olla oikeasti todella huolissani.
Tällä hetkellä yritän siis parhaani mukaan syödä painoa ylös.
Painonnousu ei ajatuksena ole kovin paha (ottaen huomioon kuinka huonosti nyt voin), mutta en tiedä mitä mielessäni tapahtuu kun syntyy tuloksia. Muuta vaihtoehtoa ei vain ole kuin tehdä niinkuin käsketään.
Olen pysytellyt n.700kcal/pv rajoilla hyvin kauvan ja kuvittelin, että muka jotenkin olisin alkanut toipumaan.
Saattaa olla, että tosiasiassa olinkin mielissäni joka kerta kun numerot pienenivät, nyt se peli ei enää vetele.
Ainoa vaihtoehto on yrittää syödä paljon enemmän, tällä kertaa oikeasti.
Syömisessä pelottaa täysi olo ja viime päivät ovatkin olleet melko vaikeita vaikka olen häsin tuskin yltänyt tuhanteen kilokaloriin.
Pelkään että täysi olo vie pahaan oloon, mutta onneksi saan tukea vanhemmilta ja joiltakin ystäviltäni, eikä pelko valtaa mieltäni täysin..?

Nyt menen mättämään chiavanukasta ja katsomaan Putousta perheeni kanssa.
Saatan tulla lähipäivinä kirjoittelemaan lisää.

~Kiitos lukemisesta~

Arvattava alamäki

Käväisinpä ohimennen vaa'alla tässä illan ratoksi. 39kg ja risat.
"Äiti, pitäskö mun syödä sipsejä."
"Pitäs."

Okei sitten. Hyi :(

Parempi kai se on pakkosyöttää itse nyt, kuin hankkiutua osastolle syötettäväksi.

HYI!!!! Mua pelottaa ja ällöttää.

Tyhjää lyö

Selvisin kuin selvisinkin ekoista koulupäivistä. 
Torstain nupokäynti toi mulle toivoa jaksamisesta ja oli kivaa kun isäkin oli mukana.
Puhuttiin muunmuassa mun mahdollisesta koulunvaihdoksesta: iltalukio, eli kouluviikko ma-to, tunnit 16.30-20 illalla.
Iltalukio houkuttaa, sillä noin lyhyiksi ei normissa lukiossa voisi päiviä säätää, en joudu tuhlaamaan aamupäivää (jolloin olen energisimmilläni ja toisaalta ruokahaluinen) istumalla pitkillä tunneilla, saan opiskella paljon itsenäisesti, ihmisiä ei ole liikaa ympärillä, saan pitkän viikonlopun ja jos kaikki menee kuin pitää, valmistun nopeammin kuin tavallisesta lukiosta!
Iltalukioon ei tavallisesti oteta alle 18-vuotiaita, mutta keskustelin perjantaina oponi kanssa ja hän sanoi, että se saadaan kyllä järjestettyä.
Huomisen aikana pyrin tekemään päätökseni, onhan se iso muutos.

Viikonloppu ja tämä maanantai on mennyt lähinnä siivoillessa, jumppaillessa, lukiessa ja keittiön puolella.
Tein tänään hieman läksyjäkin.
Kavereita en ole nähnyt, yllätys yllätys.
Perjantaina kävin Punnitse&Säästä:ssä ja ostin itselleni limsan tapaista mehujuomaa, erilaisia maustettuja pähkinöitä ja sokeroimattomia kuivahedelmiä; viikonloppuherkkuja siis! Minä! Teemana oli tietenkin luomu.
Olen ylpeä, että oikeasti join hiukan sitä limua sekä perjantaina että lauantaina ja olen napostellut kuin ennen vanhaan (no okei, kymmenen kertaa vähemmän).
Toisaalta se saa mut tuntemaan itseni inhottavaksi, huonotapaiseksi possuksi, mutta tämä askel kai pitää ottaa jos haluan säilyä hengissä.
On opeteltava nauttimaan viikonloppuillan herkkuja, omalla tavallani tosin: vähän luomummin ja terveellisemmin, kuin karkkien ja perussipsien kanssa.
Vaikka hiukan olen sipsejäkin saanut maisteltua!

Mä ja perjantai-illan pähkinäannos.

Aloitin tässä kuussa hauskan liikuntakalenterin, jonka eräät bloggaavat personaltrainer- siskokset ovat suunnitelleet.
Treenien vaikeutta saa itse säädeltyä sopivaksi, eikä siinä ole mitään hävettävää, vaikka ei jaksaisi vaikeampia liikkeitä. Kunhan tekee parhaansa!
Isäkin on iloinen, kun näkee, että saan itseni liikkeelle hymyssä suin.
Pitäähän se blogi nyt linkata! www.gosupersisters.com

Minua jännittää mun paino.
Tottakai pelkään sen nousemista, vaikka tiedän, ettei se ole mahdollista näillä energiamäärillä.
Pelkojen voittamisista huolimatta energiamäärä ei ole noussut.
Tänäänkin syöminen on ollut itsensä pakkosyöttämistä. 
Valikoimani ruuan laatu (luomu, vegaani, puhdas...) tosin helpottaa syömistä ja ainakin saa ympäristölle illuusion, että syöminen olisi minusta mukavaa...

 Tässä kuvia tekemistäni herkuista viimepäiviltä (reseptiä saa kysyä! :)):

Päivälliseni tänään: tofu-borssikeittoa siemenillä ja sipulilla, avokadoa, ananasta ja maitoa (en "jaksanut" kaikkea).

Jälkkäri: Vegaanista, itse tehtyä mustikkajäätelöä ja viikunanpaloja

Lauantai-illan "pizza": ½ ruislimppuviipale, tomaattia,ananasta, sipulia, juustosiivu ja maustetta kurkun, avokadon ja ananaksen kanssa.

Suosittelen! Iltapalaa: Päärynää, banaania, kaurahiutaleita ja kanelia mikroon pienelle teholle n.minuutiksi, rahkaa kylkeen.

Ainiin! Tein lauantaina isosiskon lapselle synttärikakun! :D

Isä, hae mut kotiin

Ei vielä, en mä vielä voi...

Eilen päivällä gosupersisters.comin tammikuun liikuntakalenterin ja isän kannustuksen johdosta kävin puolen tunnin lenkillä. Puolet kävelin ja loput juoksin, en edes muistanut kuinka ihanaa juokseminen on! Eikä väsyttänyt yhtään.
En ole käynyt lenkillä pitkään aikaan ajatellen, että pakkasella ei kannata juosta, mutta eihän täällä hitto vie ole ollut pakkasta moneen viikkoon! :D

Juoksun tuoma hyvä olo kantoi iltaan asti, kunnes puheenaiheeksi nousi koulu.
Pohdimme isän kanssa vaihtoehtoja lukiolle, vielä tänään oli kuitenkin pakko tulla kouluun.
Olen ollut vähällä itkeä joka kerta kun olemme puhuneet koulusta.
Ahdistus kasvoi ja kasvoi, varsinkin kun olin syönyt muutaman sipsin joita äiti söi sohvalla. Sain hysteerisen itkukohtauksen ja oli vaikeaa hengittää.
Ajatus koulusta ajoi mut paniikin partaalle! Niin vastenmieliseltä ja pelottavalta kouluunpaluu tuntuu...
Mutta mitä muutakaan mä voin? Mahdollisuudesta kuulua suomalaiseen koulujärjestelmään pitäisi olla äärettömän kiitollinen. Ja olenhan minä, mutta en voi kieltää sitä että koulussa istuminen ajaa mut itsetuhoisuuden partaalle.

Etsin huoneestani eilen yöllä kaikkea terävää, jos olisin löytänyt, ranteeni olisivat nyt melko kipeät. En tiedä pitäisikö olla kiitollinen etten löytänyt mitään, pääasiassa olen yhä pettynyt.

Isän kanssa on tullut keskusteltua lähiaikoina melko paljon. Hän yrittää parhaansa auttaa ja mua sattuu nähdä kuinka huolissaan hän minusta on. Isän huolenpito antaa kuitenkin ihanan turvallisuuden tunteen.
Vaikka mun tilanne on kamala koko perheelle, on ihanaa että me ollaan nyt todella läheisiä molempien vanhempien kanssa ja voin puhua heille aina kun siltä tuntuu, tai halata, eivätkä he onnekseni syyttele tai torju minua.
Isä haluaa tänään tulla puhumaan mun psykologin (?) kanssa, koska haluaa tietää enemmän mun tilanteesta ja mitä hän voisi tehdä.
Odotan todella että pääsen pois täältä koulusta isän ja kotona taas äidin luo.