Mun vuoro joutua sokeristen myslimurojen uhriksi.
ainakin 200 ylimääräistä kilokaloria.
 |
| Vaau. |
(L tuli yöllä meille) Kun L oli vielä täällä, minun teki kyllä mieli ottaa niitä muroja aamupalan jälkeen, mutta en kehdannut.
Olen piilosyöppö. Sen turvin, että kukaan ei näe, saatan yhtäkkiä syödä ihan mitä sattuu.
Ihme feikki! "Ei oo nälkä" "en mä pysty syömään, apua"- silti syön piilossa.
Mitä näytöstä mä oikein pidän!?
Se, että retkahdin niihin muroihin johtui mahdollisesti siitä, että L lähtee tänään isänsä luo ties kuinka pitkäksi aikaa. Ehkä viikoksi, ehkä toiseksi.
Kyllä mä pärjään varmasti sen aikaa ilman L:llää, mutta silti ei ollut itku lähellä, kun sanottiin heipat.
Ei ollut vaikeaa ahmia ajatuksissaan.
En nyt jaksa mitään panikoida, lähden kuitenkin pian lenkille ja sitten lihaskuntoa.
Ei hätää.
Hiukan vaan tukala olo. En tiedä, mitä tekisin nyt, jos olisin ottanut sen viimeisen lusikallisen. Se meni roskiin. Ps. Mun tekee mieli lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?