Autettu hymy

Kävin vaa'alla tuossa taannoin ja järkytyin. Kävn taas siitä parin päivän kuluttua, jolloin paino oli noussut lisää.
Päädyin sitten viiltämään vanhoja arpia auki ja se houkuttaa tänäänkin. Ei hätää, en harrasta kuin pintanaarmuja.
En tietoisesti haluaisi satuttaa itseäni, mutta luulen, että siirrän syömisen aiheuttaman ahdistuksen ja häpeän kipeät tunteet fyysiseen kipuun.
Jaksan näyttää iloista naamaa, kun kipu näkyy vain käsivarressa.

Joojoo, mä olen jaksanut iloita koska olen melkein normaalipainoinen. Vai onko se sittenkään niin?
Nyt kun tiedän painoni, se surettaa minua, enkä pysty ajattelemaan paljon muuta!
Onneksi osaan hiljentää mielen halutessani meditaatiolla, mutta ahdistavat tunteet vaatii pidemmän päälle käsittelyä.
Mä haluan laihtua. Olen niin helvetin "normaali" taas.
Olen painanut viimeksi näin paljon kaksi vuotta sitten. Tasan silloin, kun aloitin bloggaamisen vappuna 2013. En halua olla yhtä "normaali" kuin sinä keväänä. Joudun kokoajan peittelemään masuani.

Mulla on muistissa toimintamalleja ja ajateltavaa, jolla olen päässyt pahimman sairastelun yli. Hillitsen varmasti itseni tällä kertaa enkä aja itseäni pahaan kuntoon. Tällä kertaa, kun laihdutan taas. Ja nopeasti. Rasvat huspois!

Tiukka dieetti kesää kohden voi oikeasti olla pelastava tekijä tilanteessa, jossa ruokavalioni ei todellakaan ole laadultaan optimaalinen.
Mun on vaan pakko vihdoin jättää kaikki paska pois, enhän edes pidä mistään helvetin raffinaateista yhtään?? En anna niiden hallita mua enää.
Arvostan itseäni tarpeeksi varmistaakseni itselleni sellaisen kehon joka näyttää ja tuntuu omalta.
Tämä on parempi lähtökohta, kuin parin vuoden takainen, hieman itsetuhoinen näkökulma.

Luultavasti koulunvaihto vaikuttaa vähän fiiliksiin. Kehoni muistaa, millaista vanhassa koulussa oli viimeksi siellä ollessani (masensi, väsytti, anoreksailin...) ja menee kai hetki, ennen kuin kehoni oppii, että ei se koulu enää ole paha paikka. Ajatuksissani jo tykkään käydä koulua ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä.

Kivaa kivaa. Kaikki on kivaa. Onhan..?

Antautuminen on luonnollista

Palasin iltalukiosta päivälukion puolelle, sillä tuntuu , että jaksan nyt sitä rytmiä paremmin. Alunperin iltalukioon menoon oli yksi syy se, että hengissäpysymisen edellytyksenä oli mielestäni tyyliin voida syödä aamupäivällä kotona.

Tulkitsisin, että silloinen aamupäiväsyömismiete on yksi merkittävä syy nykyiselle ahmimisoireilulle. Vältin silloin velvollisuuksia ehtiäkseni syödä, mutta toimintamalli jäi päähän vielä hankalan alipainon korjaannuttua.
Tämän oivaltaminen on auttanut syömisen säännöllistämisessä; kun oireilu alkaa, muistan, että se on opittu keino välttää ikäviä velvollisuuksia ja tahdonvoiman ollessa riittävä vältän sekoilun ja ryhdyn hommiin. Ei toimi vielä jokakerta, mutta pikkuhiljaa, tämähän on vasta yksi oivallus.

Päivälukio ei tunnu liian raskaalta neljällä kurssilla ollessani. Hankalinta on läksyt, oireiluni vuoksi pääasiassa.
Koulu auttaa mua säännöllistämään päivärytmiäni. Jaksan taas tehdä ruokaakin, kun pitää tehdä kouluun eväitä, jos mielii jaksaa pirteänä koko päivän.

Olen vihdoin ymmärtänyt sen, ihminen oikeasti tarvii energiaa elääkseen. Tai ainakin tunteakseen että on elossa.
Energiavajareissa on niin paha olla verrattuna riittävään energiatasoon, mutta sitä ei edes tajua itse, kun aivotkaan ei jaksa ajatella kunnolla.
Toki on vaikeaa ja todella pelottavaa yrittää syödä ajallaan ja tarpeeksi, mutta rohkeus kannattaa..?

On ihana tunne, kun ajatukset soljuu selkeänä päässä ja ne pystyy myös hiljentämään halutessaan; kuullakseni lintujen laulun, nähdäkseni kaikki maailman värit ja tunteakseni tuulen ja sateen, jotka kylmyydestään huolimatta tuntuvat hyvältä ja rakastavalta ihoa vasten.
Minä on avannut sydämeni maailmalle ja olen kiitollinen kaikesta, mitä maailma minulle yhtenään antaa.

Ps. Myönnettäköön, että mua nolottaa puhua positiivisia asioita syömisestä. Olen oppinut rakastamaan kehoani, mutta... Pelkään kauheasti lihomista ja minua hävettää joka kerta, kun syön. Kuitenkin koitan tehdä sen. Vaikka syöminen tuntuu itsepetokselta, jokin voima sitä käskee jatkamaan. Se vain on eläimen elinehto, enkä saisi vastustaa luontoani. Toistan vielä, että kuitenkin hävettää.

Pps. Vitusti pegorionia. Aina silloin tällöin.