Arvattava alamäki

Käväisinpä ohimennen vaa'alla tässä illan ratoksi. 39kg ja risat.
"Äiti, pitäskö mun syödä sipsejä."
"Pitäs."

Okei sitten. Hyi :(

Parempi kai se on pakkosyöttää itse nyt, kuin hankkiutua osastolle syötettäväksi.

HYI!!!! Mua pelottaa ja ällöttää.

Tyhjää lyö

Selvisin kuin selvisinkin ekoista koulupäivistä. 
Torstain nupokäynti toi mulle toivoa jaksamisesta ja oli kivaa kun isäkin oli mukana.
Puhuttiin muunmuassa mun mahdollisesta koulunvaihdoksesta: iltalukio, eli kouluviikko ma-to, tunnit 16.30-20 illalla.
Iltalukio houkuttaa, sillä noin lyhyiksi ei normissa lukiossa voisi päiviä säätää, en joudu tuhlaamaan aamupäivää (jolloin olen energisimmilläni ja toisaalta ruokahaluinen) istumalla pitkillä tunneilla, saan opiskella paljon itsenäisesti, ihmisiä ei ole liikaa ympärillä, saan pitkän viikonlopun ja jos kaikki menee kuin pitää, valmistun nopeammin kuin tavallisesta lukiosta!
Iltalukioon ei tavallisesti oteta alle 18-vuotiaita, mutta keskustelin perjantaina oponi kanssa ja hän sanoi, että se saadaan kyllä järjestettyä.
Huomisen aikana pyrin tekemään päätökseni, onhan se iso muutos.

Viikonloppu ja tämä maanantai on mennyt lähinnä siivoillessa, jumppaillessa, lukiessa ja keittiön puolella.
Tein tänään hieman läksyjäkin.
Kavereita en ole nähnyt, yllätys yllätys.
Perjantaina kävin Punnitse&Säästä:ssä ja ostin itselleni limsan tapaista mehujuomaa, erilaisia maustettuja pähkinöitä ja sokeroimattomia kuivahedelmiä; viikonloppuherkkuja siis! Minä! Teemana oli tietenkin luomu.
Olen ylpeä, että oikeasti join hiukan sitä limua sekä perjantaina että lauantaina ja olen napostellut kuin ennen vanhaan (no okei, kymmenen kertaa vähemmän).
Toisaalta se saa mut tuntemaan itseni inhottavaksi, huonotapaiseksi possuksi, mutta tämä askel kai pitää ottaa jos haluan säilyä hengissä.
On opeteltava nauttimaan viikonloppuillan herkkuja, omalla tavallani tosin: vähän luomummin ja terveellisemmin, kuin karkkien ja perussipsien kanssa.
Vaikka hiukan olen sipsejäkin saanut maisteltua!

Mä ja perjantai-illan pähkinäannos.

Aloitin tässä kuussa hauskan liikuntakalenterin, jonka eräät bloggaavat personaltrainer- siskokset ovat suunnitelleet.
Treenien vaikeutta saa itse säädeltyä sopivaksi, eikä siinä ole mitään hävettävää, vaikka ei jaksaisi vaikeampia liikkeitä. Kunhan tekee parhaansa!
Isäkin on iloinen, kun näkee, että saan itseni liikkeelle hymyssä suin.
Pitäähän se blogi nyt linkata! www.gosupersisters.com

Minua jännittää mun paino.
Tottakai pelkään sen nousemista, vaikka tiedän, ettei se ole mahdollista näillä energiamäärillä.
Pelkojen voittamisista huolimatta energiamäärä ei ole noussut.
Tänäänkin syöminen on ollut itsensä pakkosyöttämistä. 
Valikoimani ruuan laatu (luomu, vegaani, puhdas...) tosin helpottaa syömistä ja ainakin saa ympäristölle illuusion, että syöminen olisi minusta mukavaa...

 Tässä kuvia tekemistäni herkuista viimepäiviltä (reseptiä saa kysyä! :)):

Päivälliseni tänään: tofu-borssikeittoa siemenillä ja sipulilla, avokadoa, ananasta ja maitoa (en "jaksanut" kaikkea).

Jälkkäri: Vegaanista, itse tehtyä mustikkajäätelöä ja viikunanpaloja

Lauantai-illan "pizza": ½ ruislimppuviipale, tomaattia,ananasta, sipulia, juustosiivu ja maustetta kurkun, avokadon ja ananaksen kanssa.

Suosittelen! Iltapalaa: Päärynää, banaania, kaurahiutaleita ja kanelia mikroon pienelle teholle n.minuutiksi, rahkaa kylkeen.

Ainiin! Tein lauantaina isosiskon lapselle synttärikakun! :D

Isä, hae mut kotiin

Ei vielä, en mä vielä voi...

Eilen päivällä gosupersisters.comin tammikuun liikuntakalenterin ja isän kannustuksen johdosta kävin puolen tunnin lenkillä. Puolet kävelin ja loput juoksin, en edes muistanut kuinka ihanaa juokseminen on! Eikä väsyttänyt yhtään.
En ole käynyt lenkillä pitkään aikaan ajatellen, että pakkasella ei kannata juosta, mutta eihän täällä hitto vie ole ollut pakkasta moneen viikkoon! :D

Juoksun tuoma hyvä olo kantoi iltaan asti, kunnes puheenaiheeksi nousi koulu.
Pohdimme isän kanssa vaihtoehtoja lukiolle, vielä tänään oli kuitenkin pakko tulla kouluun.
Olen ollut vähällä itkeä joka kerta kun olemme puhuneet koulusta.
Ahdistus kasvoi ja kasvoi, varsinkin kun olin syönyt muutaman sipsin joita äiti söi sohvalla. Sain hysteerisen itkukohtauksen ja oli vaikeaa hengittää.
Ajatus koulusta ajoi mut paniikin partaalle! Niin vastenmieliseltä ja pelottavalta kouluunpaluu tuntuu...
Mutta mitä muutakaan mä voin? Mahdollisuudesta kuulua suomalaiseen koulujärjestelmään pitäisi olla äärettömän kiitollinen. Ja olenhan minä, mutta en voi kieltää sitä että koulussa istuminen ajaa mut itsetuhoisuuden partaalle.

Etsin huoneestani eilen yöllä kaikkea terävää, jos olisin löytänyt, ranteeni olisivat nyt melko kipeät. En tiedä pitäisikö olla kiitollinen etten löytänyt mitään, pääasiassa olen yhä pettynyt.

Isän kanssa on tullut keskusteltua lähiaikoina melko paljon. Hän yrittää parhaansa auttaa ja mua sattuu nähdä kuinka huolissaan hän minusta on. Isän huolenpito antaa kuitenkin ihanan turvallisuuden tunteen.
Vaikka mun tilanne on kamala koko perheelle, on ihanaa että me ollaan nyt todella läheisiä molempien vanhempien kanssa ja voin puhua heille aina kun siltä tuntuu, tai halata, eivätkä he onnekseni syyttele tai torju minua.
Isä haluaa tänään tulla puhumaan mun psykologin (?) kanssa, koska haluaa tietää enemmän mun tilanteesta ja mitä hän voisi tehdä.
Odotan todella että pääsen pois täältä koulusta isän ja kotona taas äidin luo.