Uusia suunnitelmia

Inspiroituneena menneen viikon mässäilyistä suunnittelin itselleni säännöt lokakuuksi: Raffinaattilakko.
Raffinaatit siis tarkoittaa sellaisia syötäviä, joiden hyödyllinen ravintoarvo on pieni, mutta niissä on paljon mm. rasvaa ja sokeria. Jotkut siis nimittäisivät tätä herkkulakoksi, mutta mä en tykkää sanoa herkuiksi sellaisia asioita, joita keho ei kovin herkullisena pidä.
Keksin ihan uuden slangisanankin tälle: Raffilakko. :DD

Sääntönä siis, että moisia raffinaatteja ei pistetä koko lokakuun aikana suuhun. 
Poikkeuksena voidaan pitää äärimmäisen painostuksen alla tapahtuvaa maistelua, sekä sokerittomia makeisia kohtuudella esim. enintään 1pala suklaata/päivä.
Muussa tapauksessa lipsahtaminen ei ole vaihtoehto! 
Lokakuun ajan kerään samalla ylös toiveita, kuten kosmetiikkaa, asusteita tai muuta mukavaa.
Onnistuneen lakon jälkeen voin toteuttaa (kohtuulliset) toiveeni!
Syy lakkoon on hyvinvointi ja itsensä haastaminen. 
En jaksa potea enää huonoa oloa napostelusta. 
Oikean ruuan halukin voi kasvaa, kun ei ole tyhjiä ravintoaineita tiellä. 
Ja saahan kunnon terveellisistä raaka-aineista tehtyä ihania herkkuja!

Kaloreista en uskalla sanoa mitään. 
Alustavasti sopivalta tuntuu 800kcal, olen siis nostanut sitä mukavuusalueeltani. 
Yritän nostaa sitä vielä ja parhaassa tapauksessa unohtaa, pikkuhiljaa...
Mä löysin sellaisen kännykkäsovelluksen, kuin Mealtracker. Sinne otetaan kuvat aterioista ja halutessaan voi liittää lisätietoja. Lisäksi sillä lasketaan mm. liikuntaa ja unta. 
Enempää en ole tutustunut, mutta tällä sovelluksella tyydytän kontrolloimisen tarpeeni kun lopetin ruokapäiväkirjan kirjaamisen tänne.
 
 

Tällainen tarinoiva

Päivitin juuri viimeisen kerran ruokapäiväkirja- osion, perjantai oli viimeinen seurantapäivä tältä osin.
Tarkoitus oli karsia herkkuja pois ja kyllä se vähän onnistuikin, vaikka punaista väriä on koko päiväkirja täynnä. Onko siellä edes kahta täysin onnistunutta päivää?
Jokatapauksessa helpottavaa lopettaa sen pito, sillä joka välissä kirjaaminen on hiukan työlästä verrattuna siihen onko se lainkaan niin tärkeää tai edes viisasta kirjata kaikkea ylös pakkomielteisesti.

Mun on ihan pakottava tarve vähän selittää niitä mun merkintöjä.
Siis ainakin ruokamääristä on mainittava tälläinen asia, että "pienet" kalorimäärät on mulla mahdollisia monipuolisissakin aterioissa siksi, kun ne ainemäärät on niin perkuleen pieniä (yleisesti sanottuna, mun mieleipide on eri asia). Mainittakoon vaikka perjantaisesta kastikkeesta, että otin sitä ehkä yhden ruokalusikallisen, sama pätee moneen muuhun ruoka- aineeseen.
Useimmiten ruoka- aikaan (leipä-)lautaseni ei edes täyty, vaikka siinä on montaa eri juttua.
En halua ylpeillä sillä, en vain yksinkertaisesti tunne mahdolliseksi syödä enempää.
Vanhempien huolestunut katse ruokapöydässä on kaikkein pahin, oli kyseessä mikä tahansa ateria.
Otetaanhan huomioon vielä sekin, että yleensä jätän melkein joka aterialla hiukan salaa syömättä: aamiaisella suupala leipää, päivällisellä neljäsosa vähän kaikkea, osa ruokajuomasta, lusikallinen rahkasta... Eikä tässä ole mitään hyvää! Tästä pitäisi päästä eroon, mutta tiedättehän; on helppo suunnitella tekevänsä jotain, mutta tositilanne voi muuttaa mielen.
Voi isä mikset ollut tänään vahtimassa kun söin?
Oli liian helppoa tyydyttää ruuan jättämisen haluni.
Olen iso lapsi.

Pienet suupalat pätee myös sipseihin, kekseihin, karkkeihin jne. Esimerkiksi aamupalapöydässä olen useasti lohkaissut kolmasosan vaikkapa fanipalasta kahvini kylkiäiseksi.
En siedä ajatusta kokonaisen keksin tai karkin syömisestä kerralla. 
Parempi olisi olla syömättä lainkaan, kuin jättää jotain murusia muiden riesaksi.
"Kuka on taas jättänyt puolikkaan konvehdin rasiaan?"
Taas asia korjattavaksi.

Mainittakoon vielä, että kaikki maito on rasvatonta ja muutkin tuotteet kevyimmästä mahdollisesta päästä meidän keittiössä. Pähkinät olen syönyt suurimmaksi osaksi naturelleina.
Letut, joista mainitsen viimeviikolla ovat kevyitä, omia sovelluksia, minähän en mitään tyhjiä lettuja syö.
Viimeksi niihin käytin: tattarijauhoja, kananmunan, hedelmäsosetta, (rasvaton, maustamaton) rahkaa ja tilkan maitoa.

Kauhea selittely, mutta kun tulen välillä niin pahasti arjessa väärinymmärretyksi, että tuli kamala halu selostaa!

Sitten viimeaikaisiin fiiliksiin.

Perjantaina kävin jopa Larin kanssa ulkona, mutta hän joutui viemään minut aika nopeasti kotiin.
En yhtään viihtynyt nuorisotalolla, jonne aina ennen olin hinkunut.
Ennen siellä oli hauskaa.
Nyt ihmettelin vierestä muiden riehumista, itse istua kyhjöttäen hiljaa lähes kyvyttömänä hymyilemään.

 Lauantaina kokeilin ensimmäistä kertaa lenkkiä ennen aamupalaa herättyäni kahdeksalta!
En uskaltanut alkuun juosta kuin 2km, mutta luulen, että tästä voisi tulla tapa, niin virkistävää se oli. Aamupalakin maistui vielä paremmin kuin yleensä!
Aamupäivällä kävin pikkusiskon kanssa markkinoilla, sellaisesta retkestä jäi ihan hyvä mieli: viihdyn markkinoilla, yhteistä aikaa pikkusiskon kanssa ja pikkuinen sai leivoksen ja metrilakuja.
Illalla vanhemmat olivat juhlimassa ja pidimme siskojen illan pikkusiskon ja isosiskon kanssa lastenleffan parissa.
Tein iltapalaksi ihanaa herkkua: oman puun omena viipaleina, muutama pekaanipähkinä, cashewpähkinä ja manteli, kaikki sekoiteltuna kanelissa ja paahdettuna pannulla. Lisäsin tilkan vettä, etteivät omenat kuivuneet (en kyllä tiedä olisko tarvinnut). Kevyttä, terveellistä ja todella hyvää!
Minuun sattuu myöntää, että en käyttänyt ihan kokonaista omenaa.

Sunnuntaina mätöin raffinaatteja aamupäivällä, kävin iltapäivällä mummulassa ja illalla treenasin.
Ensimmäisenä kahvipöydässä todettuaan minun ottavan leivosten ja mehun sijaan pelkkää vettä, mummu tokaisi: "Mitä sää nykyään painat!?". Menin ihan vaikeaksi. Mummu oli häiritsevän tietoinen tilanteestani ja se hämmensi tietämätöntä isosiskoanikin.
Minusta kuulemma näkee, että olisin laihtunut. En minä näe niin paljoa.
"posket, kädet, rintakehä ja varsinkin jalat. Olin vain kaksi viikkoa poissa ja näytät taas laihtuneen." sanoi isosisko.

Mulla on viikonlopun aikana ollut useita hetkiä, jolloin olen vain maannut ja toivonut olevani jotain muuta.
Muut on ulkona pitämässä hauskaa. Tai muuten vaan oleilemassa. Minua ei pyydetä enää mukaan, vaikka turha minun on valittaa, kun itse olen liian saamaton vässykkä. 

Tänään vanhempi isosisko aukoi minulle päätään, kun en syönyt heti koulusta tultuani, vaan olin aikatauluttanut sen hoitajan kanssa keskusteluajan jälkeen.
Minun tilanne taitaa olla nyt kuuma puheenaihe tässä perheessä. Minä yritän parhaani mukaan vaieta. Kuitenkin rehellisenä olen jo lipsauttanut ties mitä siskoillekin.
"sun pitää alkaa syömään" totesi isä kun tulin kotiin keskustelemasta. Taas.

Ja minun haluni olla syömättä on ja pysyy. Ainakin toistaiseksi.

Pitää varmaan tehdä heti perään toinen postaus, kun tästä tuli vähän tälläinen tarinoiva.
Kohta saat siis lukea mun lokakuun suunnitelmistani... Käyn ensin vähän voimistelemassa koipiani.

Paranee yhtä hitaasti kuin tulikin

Kuinka paljon voi tyttö päivän aikana itkeä? 

Kuinka monesta syystä?
Liian paljon, liian monesta turhasta.
En enää edes tiennyt miksi itkin kun äiti tuli katsomaan minua.
En jaksa mennä tanssimaan.
"Voidaan sanoa isälle että mopo ei käynnistynyt. 

Anna kun mä halaan sua kun oot niin surkiana. Stressasit siitä kakusta niin että se väsytti sut."

I fall with the tears i cry.

Jälleen kuuntelen Väsyneet Maan ja suon itselleni levon.
Olen kiitollinen sille joka laittoi instagramiin tekstikuvan:
When you feel you're drowning in life situations, don't worry. Your life guard walks on water.

Poden vähän syyllisyyttä, sillä tuntuu etten halua syödä enää mitään.

Kaikesta pahasta huolimatta mulla on ihan turvallinen olo. 

Nykyään pystyn puhumaan oikeista tunteistani enemmän perheelleni. 

"Äiti tää on ihan hullua.. mä olen kipeä. Tullut pikkuhiljaa kipeäksi ja tajuan sen yhtäkkiä."

Selitin pikkusiskollenikin, miksi sisko itki huoneessaan syntymäpäivillä ja miksi aina joskus äksyilen.

Siitä en kuitenkaan mainitse, kuinka tekee mieli oksentaa keksinmurut ja kakkulusikalliset ulos, enkä siitä, kuinka iltapalan täyttämä vatsa kuvottaa.

En halua syödä huomenna. Paitsi aamupalan. 

Toivottavasti olen huomenna iloisempi, sillä tänään huomasin kuinka ruokahalu vähenee mielialan laskiessa.

Aikajanalla

Mitävittuasaatana. 

Mun tiistai-aamun pitkä postaus on kadonnut!! 

Mitä tää nyt on!? Mua melkein itkettää kun siinä oli niin paljon kaikkea... :'<

Yöllä unensaantivaikeuksissani päätin pyrkiä syömään tänään n.800kcal, kulutuksen kanssa (eli yhteensä n.1000kcal).
Ensimmäinen askel tähän oli, että oikeasti menin koulussa syömään!
Vaikka otin vain hiukan, niin otinpahan kuitenkin.

"Otin kolme leipää kun olis ollut liikaa voita kahdelle, haluutko yhden?"
" En! Siis noi on ihania leipiä... mut en!!"
Kuvottavaa voita. Mä en muista koska viimeksi olisin voidellut leipäni ja hyvä niin.

Olen päivisin juuri siksi kai väsynyt, kun yksi ateria jää välistä, joten tänään saatan jaksaa ehkä vähän reippaammin ja olla napostelematta...
En voi kieltää, etteikö tunnu pahalta pistää itseään syömään enemmän.
Kuvottaa suorastaan, mutta yritän ajatella muita tämänhetkisiä tavoitteitani.
Harkoissa on jaksettava ja pikkusiskon kakku on saatava valmiiksi, muut mietteet pitää yrittää vaimentaa, vaikka kuinka ahdistaisi. Apua.

Mua ällöttää kuinka huolettomasti mun ryhmäläiset mussuttavat eväitään.

 Muutkin koululaiset mussuttavat usein mm. suklaapatukoita.
Kokonaisia suklaapatukoita. 
KOKONAISIA _SUKLAAPATUKOITA.
Miten ne voi?

Mä en kestä tätä kylmyyttä.
Aamulla koulumatkalla kylmyys menee kaikkiin luihiin ja ytimiin ja vilu pysyy lähes yhtäjaksoisesti koko päivän ja takki pysyy päällä.
Hektisellä kauppareissulla koitan selvitä kävelemällä lujaa ja pitämällä kädet taskussa, mutta silti se kylmyys sattuu.
Kotonakaan se ei jätä, varsinkin ruuan jälkeen vilu iskee kunnolla ja minunhan piti vaihtaa vaatteet tanssia varten.
Taas ulos ja kylmempään. Tuntuu että sormet vielä joku päivä rapisevat kuolleina jäisinä kokkareina katuun.
Mun toppatakkikausi alkoi nyt, mutta entä sitten kun sekään ei riitä??

Laskin päivän kalorit, en kyllä ihan päässyt tavoitteeseen. Piti olla tuhannen paikkeilla, ollaankin seitsemässäsadassa. Kulutus päälle niin totaali kutistuu viiteensataan.
Mitä hemmettiä tässä nyt sitten pitäs keksiä.

Moniulotteista

Lääkäri oli aamulla puoli tuntia myöhässä, mutta sainpahan rauhoituttua ennen sitä.
Mukava nainen katsoi pituuden ja painon "sä olet vielä ihan normaalipainossa, mutta tää kasvukäyrän nopea lasku on se huolestuttava tekijä.". Voi jukra, paino 45,4kg.
Keskustelimme lääkärin kanssa yleisesti mun tilanteesta ja niistä tunteista, mitä syöminen mulle aiheuttaa.
Se pyysi myös näyttämään minne olin viillellyt.
Äiti kertoi mulle hiljattain, että hänen äidillä, mun mummula siis on ollut masennus 30 vuotta, se tuli ihan puun takaa! Kuten arvata saattaa, tämä oli tärkeä tieto lääkärille, sillä mielenterveyden ailahtelut voivat periytyä.

Loppupäivästä koulussa tuntui, että taju lähtee.
Olin juonut pienen kahvin ruokatunnilla, mutta muuta en ollut syönyt vaikka olin hyörinyt aamupäivän ympäri kaupunkia (bussilipun lataus ja kakkutarvikkeiden etsintää..).
Loppujenlopuksi selvisin koulusta ja vielä pienestä kaupunkikierroksesta, valitettavasti pikkusiskon kakun sokerimassa puuttuu vielä ja torstaina on h-hetki...

Kotona söin pienen lautasellisen, ai että kun äidin uunilohi on ihanaa!
Mummu oli hoitamassa pikkusiskoa ja mua ahdisti, sillä se vähän jumitti seurailemaan mun syömistä, tai sitten luulin vain.
Loppupäiväksi jäin yksin kotiin.
Vaikka otin jälkkäriä ruuan jälkeen, teki hirveästi mieli makeaa; ajauduin napsimaan suklaanmuruja ja karkkeja, joista suurimman osan kuitenkin syljeksin pois...
Oli hirveän surullinen olo, toivon että ei tarvitsisi olla yksin, sillä päässäni pyöri ajatus ahmimisesta.
Mitä väliä? Ei ketään kiinnosta vaikka söisin talon tyhjäksi... Vastustin!

Kun isä soitti ja kyseli kakkutarvikkeista (joita en saanut hankittua loppuun) minun tunteeni kasaantuivat kyyneliksi sohvan koristetyynyille.
Nyyhkytin vuolaasti tyhjässä talossa, kunnes nukahdin hetkeksi.

Illalla olikin hyvä motivaatio tehdä kestävyyttä ja voimaharjoittelua yhdistelevä treeni!
Purkautuminen olikin vain hyväksi.
Nyt on ihan hyvä olo, ihan hyvä, sillä onhan yleismielialani kuitenkin melko maassa.

 Anteeksi ihan hirveästi kaverit, olen kamala ihminen kun en suosi roskaruokaa.
Tämän takia mulla on yksinäinen olo, oon ihan ulkopuolella.

Öitä rakkaat, parempaan huomiseen (nyt maistan muutaman äidin ostaman uuden sipsin!) <3

Jaijjaaseesaij

 Mieli on ollut tänään paljon tyynempi, kuin eilen ja olen pirteämpi, vaikka tänäänkin vähän viluttaa. 

Olen hymyillyt aika paljon.

 En mennyt syömään koulussa, sen päätin jo ajoissa, sillä en olisi millään jaksanut vaivata pääni sen pohtimisella.

Meillä on kirjaesseen palautuspäivä perjantaina, mutta en ole lukenut 400-sivuisesta kirjasta kuin viidenneksen. 

Onneksi sain suuni auki ja herttainen äikänopettaja sanoi, ettei viivästys haittaa.
Hän on ymmärtäväinen suhteeni. 

Erään äikäntunnin jälkeen, kun meille palautettiin arvostellut kirjoitelmat, opettaja otti mut puhutteluun.
Hän ei ollut voinut arvostella kirjoitelmaani, sillä "se oli niin huolestuttava" (kirjoittaessa oli vissiin ollut vähän mieli maassa). 

Opettaja huolehti, että minulla on joku kelle puhua.

Olin innoissani, sillä keksin että teen kotona itselleni terveellisen munakkaan ruuaksi, salaatin ja maidon kylkeen tietenkin (kysy reseptiä jos kiinnostuit ;)).

Illalla harkoissa oli hirmuisen kivaa, opin tanssisarjan kunnolla!
Nyt mua ahdistaa jonkun verran: 1030kcal. 

Mitä vittua. Koska viimeksi olen syönyt tämän verran!?
Jos mulla ei olisi harkkojen jälkeinen hyvä olo vielä päällä, niin varmaan sekoisin pettymykseen. 

Ja tokihan tanssi kuluttikin.
Miksi banaanissa on niin paljon kaloreita?? 

Miksi siinä hemmetin proteiinilisäjauheessa pitää olla!??!

Ihan kamala olo, vaikka tiedän että tää on mulle kai parhaaksi. Vitut on.
Voisko tää loppua jo... miksi edes aloitin.
Mutta kun olen niin ylpeä itsestäni kun olen hoikka, en todellakaan voi sanoa, että katuisin tätä (ainakaan vielä). Halusin laihtua ja onnistuin, nyt vain pitäisi normalisoida. 

Varmaan aika klassista huolehtia, että mitä minä muka sitten tekisin, jos en vahtisi painoa?
Jokainen saman läpikäyvä tietää, kuinka se voi tuntua täydellisimmältä "harrastukselta" mitä voi olla.

Taistelen vastentahtoisesti itseni puolesta

Istuin tunnilla odottaen vain että pääsisin pois, vaikka maantiede onkin siedettävimpiä aineita.
Kävin läpi aamulla syötyjä kaloreita ja mietin taas kouluruuan skippaamista.
Mulla on vähän jopa nälkä... tai ei todellakaan ole.
Pari salaatinlehteä ja maito ei haittaisi... mutta pärjäisin ilmankin.
Mutta kun pitää syödä... miten niin? Miksi? Tiedän vaan että pitäisi!
Lisäksi tunnen olevani haitaksi terveesti syövälle kaverilleni "esimerkillisillä" annoksillani.
Mutta kun on pakko laihtua vielä vähän. Eikä ole...
Miksi päässäni pyörii tällaista?
Kai pitää pakkosyöttää. Hiukan. Yök.

Olisit hiljaa.

Ruokatunnin alkaessa, minua kuvotti aivan hemmetisti...

Pääruoka vaikutti todella herkulliselta, mutta vaikka kuinka teki mieli, en ottanut sitä. Pelkäsin liikaa.

Mulla oli tosi kylmä.

Tämä oli harvinaisen lohduton koulupäivä.
Olenko kiittämätön, kun en nauti koulunkäynnistä? Anteeksi.
Luokkakaverin kohteliaisuus auttoi jaksamaan loppuun asti, kiitos.

Kotona on jo paljon parempi olla.
Kylmään voi kietaista pörröisen kylpytakin ylle ja ruokailua ei ole katsomassa yhtään ylimääräistä silmäparia. Mun pitää levätä, mutta pitäis tänään vähän treenatakin.

Jokatapauksessa, tähän päivään on mahtunut jo tarpeeksi taistelua, saatan olla siitä yhtä mieltä.

Siis ootko sä nyt nelkytneljä kiloo?

Taas on viikko vierähtänyt viime postauksesta, en oikein pysy tämän ajankulun mukana.

Päivät kulkee samaa kaavaa: aamulla ylös ja kouluun, koulussa odotan vain joka tunti, että pääsisi pois samalla kamppaillen mennäkö syömään vai ei, kotiin tullessani ruoka, sitten onkin vaihteleva osuus ja lopulta illalla nukkumaan hieman taas uupuneempana ja läksyt tekemättä. Yöllä joko unensaanti kestää tai herään muutaman kerran yön mittaan. Aina yhtä inhottavaa.
Olen yrittänyt jopa syödä hieman enemmän, edes treenipäivinä, mutta ei.. Ei millään. Se jää ajatuksen tasolle, sillä kerätessäni ateriaa eteeni se vähä mitä kerääntyy tuntuu puoliksi kuvottavalta.
Sanon puoliksi, sillä järki sanoo ettei siinä ole mitään kuvottavaa.

 

"Hassua kuinka mun mielialat aaltoilee.
Eilen olin melko hyvillä mielin koko päivän (illallakin tyytyväinen tekeemääni lenkkiin ja lihaskuntoon sekä napostelemattomuuteen), mutta tänä aamuna heräsin taas alakuloisena.

Olen kamppaillut koko aamupäivän syömään menemisen kanssa.
Jos menen syömään, en voi syödä kotona riittävästi. Mutta kuuluu syödä...
Olisin jäänyt ruokailusta pois, ellei kaveri olisi kaipaillut minua seuraksi.
Kaksi lusikallista keittoa (pelkkää porkkanaa) ja pala kurkkua. Ja katumus.
Olen kahden tulen välissä. Järki vastaan tunteet?"

-Ajatuksia keskiviikolta

Viime viikon liikunnallisesta osuudesta olen jopa ylpeä! Tein kaikki suunnittelemani harjoitukset reippaasti ja venyttelin aina lopuksi. Vähän pimeä kuva mun liikuntapäiväkirjan sivusta:

 

Liikuntaan minulla on siis tällä hetkellä kova motivaatio, sekä asianmukaiseen ravitsemukseen.

Ostin eilen vihdoin säkillisen proteiinilisäjauhetta!

Järkevän ja terveellisen ravitsemuksen ihannointi taistelee toisen ajatuksen kanssa; mahdollisimman vähän sisään, mahdollisimman paljon kulutusta. 

Uskomatonta, että näytän melkein ihan tuolta jo.

Päänsisäinen ristiriita uuvuttaa, siitä keskustelin tänään vastaanotollakin.

Se nainen, sanotaan vaikka hoitajaksi, on todella herttainen ja viisas. Välillä hän kyllä puhuu niin, että itse ehdin jo unohtaa omat ajatukseni ennen kuin ehdin sanoa ne. Onneksi vain välillä.

Tämänkin päivän keskustelu hoitajan kanssa sai minut energiseksi.

Toivottavasti mieliala säilyy.

En minä tahdo lihoa, en todellakaan, mutta jos en muuta jotain niin laihdun liiaksikin.. Olen laihtunut taas kilon reilussa kahdessa viikossa. 

Totta tosiaan, aamupaino tänään: 44,9kg. Olen valitettavan ylpeä...

Yritän kuitenkin vähentää kaloreiden laskemista. En laskenut torstaina ja perjantaina kaloreita, paitsi pakonomaisesti päässäni hiukan... Tänään olen taas luovuttanut pakkomielteelle vallan.

Täsmennetään nyt vielä lopuksi viikonlopun tapahtumia:

Perjantaina olin Larin kanssa elokuvissa. Ostimme evästä elokuviin ja olisin halunnut maistaa uutta superjaffaa, mutta sitä ei löytynyt.. Tuli hirveän ahdistava olo, kun "ostin turhaan kaloripitoisen juoman" voi herranjesta 15kcal/100ml! Muuten oli oikein mukavaa.

 Lauantaina kävin kävellen kaupassa ja muuten olinkin kotona. Leivoin isälle synttärikakun ja tein kotitöitä, tällainen päivä on oikeasti mun mieleeni.

Sunnuntainakin kävin vain äidin kanssa kaupassa ja muuten olin kotona. Synttäritarjoilut ahdisti hiukan, mutta iltatreenin jälkeen olo helpottui.

Tänään olen käynyt jopa moikkaamassa kavereita, Larin kanssa tietenkin. Söimme yhdessä synttäreiltä jääneitä herkkuja ruuan jälkeen ja kaikki oli huomattavasti mukavampaa kun ei tarvinnut yksin kamppailla.

Ihan sellainen olo että jotain vielä olisi kerrottavana, mutta riittää tältä erää.

 

Numb

Aamulla Linkin Parkin Numbia kuunnellessani muistin jotain pitkän ajan takaa.

Kuinka joskus tunsin etten riitä sille, kenelle eniten toivoin riittäväni.
Kuinka mitä ikinä tein, lopulta sain tuntea, ettei se ollut tarpeeksi.
Kuinka taas tein väärin, ymmärsin väärin, puhuin väärin, elin väärin.
Olin vain epävarma tyttö, liian herkkä tajuamaan, että ei tarvitse olla mitään muuta. Mutta aina mokasin.

Nyt kun vaatimuksia ei enää tule ulkoa, minä vaadin itseltäni enemmän kuin kukaan koskaan.
Nyt kun olen "täydellinen näin", on jo liian myöhäistä saada minua ymmärtämään.
En riitä itselleni. En millään.
En joskus riittänyt, miten riittäisin nyt.
Kun olen lihava ja tyhmä.

Ainiin, ehkä mä pian oon ihan riittävä: 45, 3kg.
En mennyt syömään koulussa ja jalat tuntuivat melkein pettävän kun kävelin kauppaan ja takaisin.

Edittiä pukkaa.
Olin tänään tapaamassa sitä jotain hoitajaa taas, tällä kertaa kahdestaan. Kerroin jo hiukan avoimemmin siitä syömisestä, esim. kertoessani viime viiltelykerrasta mainitsin myös syyn: "liian syömisen."
Siinä jutellessa nainen mainitsi jossain vaiheessa että "et sä kauhean pieni ole, vaikka painatkin aika vähän", ilmeisesti arvioidakseen tilannetta. Tuli huono mieli.

Olenko liian lihava syömishäiriöiseksi..?

Kyllä mä itse tiedän, ettei se riipu todellakaan siitä minkä kokoinen on. Jos mieli on sairas niin se on sairas.
Kuitenkin olen miettinyt että ehkä pudotankin vielä pari kiloa.
Tiedän... ei todellakaan viisasta.

Nuhanannaa

Noin, mulle on nyt iskenyt kunnon nuha.
Se ei kuitenkaan lannista minua koska a) Veruke olla syömättä, (ainiin, ei noin saisi ajatella) ja b) en tunne itseäni laiskuriksi lepäillessäni, sillä kipeänä kuuluu levätä.
Luvassa siis chilli viikonloppu. 

Onneksi iski loppuviikkoon, niin ei tarvitse kärsiä koulussa enempää.

 Nuhasta huolimatta edelleen, mieliala on melko korkealla. 

Aamulla oli paljon ylimääräistäkin aikaa, joten ei ilmennyt stressinapostelua.
Koulussa on ollut tasapaksua, mutta kävin syömässä ja olen kieltäytynyt pitämästä sitä huonona asiana.
On pakko syödä koulussa, jotta jaksaa mennä äidin kanssa kauppaan koulun jälkeen ja jotta paranee.
Kaiken lisäksi kasvispuolella oli suurta herkkuani, kasvispullia, joita uskalsin syödä jopa kaksi!
Ei haittaa jos syö vähän kun se kuluu kauppareissulla...

 Nyt otan kotona lepoa.
Mulla on rauhallinen mieli, kun en ole napostellut, eikä tee edes mieli (eikä haavat reidessä ole kovin kipeitä).
Makeannälkä kai talttui pienen ruokani jälkeisellä jälkkärillä.
4 mansikkaa, 1rkl lion- muroja, 50 ml appelsiini-maitojäätelöä. Suosittelen ehdottomasti! Sanat ei riitä kuvaamaan sen jäätelön ihanuutta! ♡ ps. 65kcal/100ml

Edittiä:

Äiti (luki lehteä): "Luitko lehdestä tän jutun tosta tytöstä jolla oli anoreksia?"

Äiti (kun jonkun piti auttaa isää kantamaan huonekaluja): "Se on niin kipee ettei siitä ole kantamaan.. ja heiveröinen."

Isä (olin iltapalalla): "Ootko sä alkanut jo syömään enemmän?"

Kummallinen päivä.

Skyr- rahkat on ihania!

Päiväkirjamaista

Sorruin eilen aamulla karkkiin, kuten tänäänkin päivä alkoi pahaenteisellä napostelulla.

Koulussa oli eilen koulukuvaus, joka meni ainakin kuvaajan läppäriin vilkaisuni perusteella päin puuta. Koulukuvien kauhistelu yhdisti minua ja läheisintä luokkakaveriani, yhdessä manaaminen tuli ihan luonnostaan.
Kouluruokailussa eilen söin yhden omenan. Oli pakko tulla kaverini seuraksi ruokalaan ja tuntui, kuin kaikki olisivat nähneet silmistäni mitä ajattelin.
Pelkään, että lihon jos otan ruokaa, joten turvaudun omenaan.
Tänään otin vain ananaspaloja salaatista, vaikka ruoka vaikutti ihanalta...
"kyllä tää oikeesti on ihan hyvää hei.."
"Tiedän! Mä rakastan kalaruokia! Mun ei vaan tee mieli..." En saa ottaa...

Tänään mulla oli matikan tunnin sijaan aika Nuorten vastaanotolla. 
Siellä oli kaksi naista, jotka kyselivät perheestäni ja muutenkin tilanteestani.
Keskustelu johti siihen, että minulle varattiin seuraava aika.
Keskustelun aikana oli vaikeaa pitää itkua poissa.. Vaikka aiheet eivät olleet ylitsepääsemättömän raskaita, niiden pienienkin asioiden ääneensanominen tuntui suurelta.

Kotiin päästyäni, syötyäni ja torkuttuani alkoi järjetön napostelu (oikeastaan pari keksiä ja satunnaisia karkkeja..). Tuli henkisesti ihan hirveä olo, kun ajattelin tekemisiäni, vaikka kipeänä pitäisi saada vähän herkutella..
Mitäs sitten? No tartuin rikkinäisen sheiverin terään.
Kolme suoraa samansuuntaista viiltoa reiteen. Ja olo helpotti.
Voi ei, pitääkö mun todella kertoa tästä seuraavalla vastaanotolla?

Olin eilen ihan hullu, menin ennen harkkoja juoksemaan, vaikka kurkkukin oli kipeä! 
Onneksi kuitenkin jaksoin tanssia ja pääsin ehjänä kotiin.
Tänään alkupäivästä jokapaikka olikin sairaan kipeänä!
Keskiviikon tunnilla on vähän helpompaa, kuin torstaisin, joten siellä minulla on luonnollisesti itsevarma olo. 
Olen tottunut olemaan hyvä ja itsevarma esiintymistilanteissa, olen tuntenut olevani kaikessa parhaimmistoa. Torstain tanssissa tänään kuitenkin pohdin, että minulla on varma olo itsestäni, vaikka tiedostan, etten ole ryhmän paras.
Ei tarvitse olla paras, ollakseen tarpeeksi hyvä.

Eikä tarvitse olla linnun kokoinen, jotta kelpaa, loistaa, eikä lannistu.
Sitä on vaikea sisäistää.
Jos ihminen tahtoo olla vapaa kuin taivaan lintu, lentää, niin ei se auta, jos tekee itsestään linnun kokoisen.
Ihmisellä ei ole siipiä, eikä tule olemaan, edes linnun kokoisena.
Pitää keksiä jotain muuta, millä ilmaista ja vapauttaa itseään.

No pain, no gain

Eilisen mussutuksista:
Aamulla onnistuin olemaan nappaamatta karkkia!
Kouluruokailussa ahdisti aivan hirveästi, mutta yritin antaa lusikallisen maistiaisen itselleni anteeksi...
Koulun jälkeen menin vielä käymään ulkona ja seuraa odotellessani suklaat hiipivät suuhun... Ei juku ei voi olla niin vakavaa...
Ruuan jälkeisen muromyslin määrää en osaa sanoa tarkkaan, mutta varmastikkaan (järjellä ajateltuna) en syönyt niitä liikaa. En todellakaan. Vai olinko sittenkin heikko epäonnistuja?

Illalla nukkumaan mennessäni tunsin ylpeyttä pienestä kalorimäärästä, lisäksi olin tehnyt lihaskuntoa melkein kaksi tuntia... 

Ei kipuu, ei hyötyy! Ei duunii, ei tuloksii! 

Valvoin monta tuntia miettien tilannettani, katsoin monta videota selviytymistarinoista. 
Tosiasiassa olisin halunnut, että äiti tulee luokseni ja saan tunnustaa hänelle kaiken. Toisaalta häpesin. 
Rukoilin pidempään, kuin pitkään aikaan. 
Rukoilin kaikkien teidän puolesta, kenen blogeja luen ja kaikkien muidenkin, jotka kärsivät hiljaa.
Rukoilin, että tulisin järkiini.

En minä lihoa tahdo, mutta jos sama meno jatkuu, laihdun liikaa. 
Siinä vaiheessa tuskin tunnistaisin asiaa. Mutta en todellakaan tahdo olla yhtään isompi!
Olen taistellut itseni pieneksi... Enkä halua menettää sitä.

 "Kuinka mikään niin kaunis ja hento kestäisikään tässä pahassa maailmassa päivää kauemmin."

Kiitos, Lari.

Havahduin bussissa muistoon. Kysyin uintitunnilla yläasteella luisevalta luokkakaveriltani hänen painoaan.
"jotain 45"
Mitä.. Miten minä voin olla nyt sen painoinen!? Kaikki kauhistelivat hänen luisevaa olemustaan!
Kun katson peiliin, en vieläkään näe tarpeeksi pientä tyttöä. En ole yhtä pieni. 

Niin, siis maanantai aamun ilo oli toimiva vaaka numeroilla: 45,7. <3

Tänään minulla on ollut kurkku hiukan kipeä ja muutenkin kummallinen olo.
Olen siis saanut luvan syödä ehkä desin sipsiä ja muutaman karkin. 
Kaduttaa, hävettää, ällöttää...
Ruokaa en taaskaan pystynyt syömään ihan loppuun, vaikka äiti oli vieressä... Vaikka lautasella oli desi pakastekasviksia, pari pähkinää, pari salaatinpalaa, yksi ohut kalkkunanleike ja raejuustoa.
Tein jälkiruuaksi erikoislettujani, joihin tulee vain rahkaa, kananmunaa, tattarijauhoa ja hiukan maitoa. Maustoin vielä omenakuutioilla ja kanelilla.
Söin yhden ja hävetti taas. 

Loppuilta on mennyt varoivaisen napostelun merkeissä. 
Äiti muuten paloitteli ananaksen, lautanen paloja seisoo keittiön pöydällä.
Kun äiti ei ollut huoneessa, otin ananaspaloja, haukkasin pikkusormen kynnen verran jokaisesta ja loput käärin paperiin. Nyt ne luulee, että söin niitä noin monta...

"Sun pitää kyllä oikeasti syödä enemmän, syöt niin pieniä annoksia ja tänäänkin pelkkiä kasviksia. Ei tolla pitkälle pötkitä..."
"No just siks mun mielestä se ehkäsyneuvola ei riitäkkään tähän alakuloisuuteen..."
"Häh... Onko sulla siis jotain syömis...?"
"No.. no en mä tiiä... Kyl mä pystyn syömään..."

Linnunannoksia, sanoisi isä. Linnunannoksia, isä onkin sanonut jo kauvan.

 

Syön itseni hengiltä

Mitä sitten?
Tällä hetkellä haluan vaan kuolla pois.
Vaikka sitten räjähtää.
"Sä teit virheen. Mikset tehnyt jotain itelles vuosi sitten."
No vittu anteeks. Kyllä mä tiedän mikä yks läski epäonnistuminen olen. Ei tarvi muistuttaa.
En halua koskettaa, en tunne mitään.
Haluan kuihtua pois mutta syön kuin sika.
Kuvottavaa.
Ja siskot näkee sen.
Ei vois vähempää kiinnostaa. Mä hajoan. Nyt.
Paino ei ole laskenut, ihan oikein kiduttaa itseään myrkyillä ja suolalla.

If i die young, bury bury me in satin  
Lay me down on a bed of roses  
Sink me in a river at dawn  
Send me away with the words of a lovesong

Lisäsin nyt tonne reunaan sivun ruokapäiväkirjalle. 

Päiväkirjaan alan sitten huomisesta alkaen merkkaamaan tarkkaan mitä syön, kaloreiden lisäksi. 

Konkreettinen yhteenveto syömisten laadusta auttaa mua jättämään moskat vähemmälle.

On toiminut aiemmin, ehkä oli huono idea koskaan lopettaa tarkka kirjaaminen.