Hyvää synttäriä

Blogi täyttää tänään vuoden, joten pakottaudun kirjoittamaan jotain.
Tuntuu epätodelliselta, kuinka erilaista elämäni oli vuosi sitten. Aloin ottaa laihdutuksen tosissaan.
Paskalta kai silloinkin tuntui, mutta muut seikat peittivät sen alleen.

Viime postauksen jälkeen menin ulos ja hölkkäsin osan mukavasta metsäretkestäni.
Sama toistui pari kertaa viime viikolla pienen lihastreenin kera ja se tuntui hyvältä. Olin hetken aika iloinen.

Sitten Nuorisopsykiatrian päiväosastosta tuli osa arkea ja nyt tuntuu taas pahemmalta kuin aikoihin.
Ympäristö on siinä mielessä turvallinen, etten pääse ahmimaan, mutta parina päivänä olen kuitenkin kiusannut kehoani päästyäni kotiin.. minä kun en syö eineksiä. En vaan syö.
Vitun "perusterveellinen" sairaalaruoka, enkä saa vegaanivaihtoehtoa. Valkosta sokeria, raffinoitua suolaa, kermaa, juustoa, ties mitä makuaineita...
"Otatko edes tota perunamuusia, kun et sä parilla porkkanalla ja kurkulla pärjää.."
"En. Ihan turha sitä tohon lautaselle on ottaa, kun en sitä kuitenkaan syö."
Mua oksettaa olla siellä ruoka-aikoina, tänäänkin ne söi pakastemunkkeja ja kaupan "simaa".
Ainakin olen saanut pari kertaa porukan hiljaiseksi kertomalla vähän faktoja oikesta ruuasta.

Tänään olenkin tehnyt suurimman viillon käsivarteeni. Ahdisti niin paljon. Äiti osti kaikkea oksettavaa. Jopa valmismunkkeja (jotka on kaukana isoäidin munkeista nimestään huolimatta). En tule syömään niitä, mutta on raivostuttavaa katsoa kun muut tunkevat niitä naamaansa. Taidan olla ehkä vähän mustasukkainenkin, minä kun teen huomen aamulla raakamunkkeja.
En jaksa välittää käsivarren arvista.
Toisaalta haluisin ehkä kertoa terapeutille ensi tapaamisella (piti tavata tänään, mutta osaston porukka ei halunnut päästää mua kävelemään niin "pitkää matkaa"), mutta pelkään joutuvani vielä kamalampaan paikkaan kuin avohoito.

Nyt yritän sietää itseäni jotenkin.
En ennen ole vaipunut tällaiseen epätoivoon, mutta pari päivää sitten päässäni alkoi itää ajatus siitä, että mitä jos en koskaan paranekaan.

Pari ilonpilkahdusta: olen alkanut taas vähän piirtää, kun ei osastolla muutakaan tekemistä ole + isä osti mulle lipun Jaakko Halmetojan luennolle (suosittelen googlettamaan!) Ihanaa, kiitos! <3

Hyvää vappua!

Parsakaalissa on enemmän hyvää kuin salaatissa

Eilinen aamu meni taas ahmiessa, päivällä en suostunut syömään mitään, illalla imaisin smoothien (banaania, ananasta, kauramaitoa, chiasiemeniä) ja haukkasin jotain pientä. Ja vähän isoakin ja pelottavaa.
Kerroin isälle kuinka pahaa oloa (häpeää!)inhoamieni asioiden syöminen tuo.
 Isä tarjoutui piilottamaan meidän karkki(jms.) varastot, olen niin kiitollinen!
Pyysin äitiä viemään sipsipussin piiloon kun lopettaa niiden napostelun ja äiti taas ihmetteli että millä mä sitten elän..
Herranjestas, mä olen varmaan tuntikausia puhunut äidillekin mitä haluan ja mitä mun tarvitsee syödä ja mikä ei ole kellekkään hyväksi ja hän kuvittelee että tulen terveeksi ja onnelliseksi syömällä sipsejä päivittäin kuvotukseen asti?
 "No voi vittu äiti, oisko bulimia sitten parempi kuin tasapainoisuus?"
Sellaiset hyvänyön toivotukset.

Yöllä heräsin pahaan oloon. Onneksi telkkarista tuli Jopetshow. Mitä hemmettiä mä oikein teen.

Tänään en ole pahemmin itseäni syömisillä satuttanut, olen syönyt kyllä paljon, mutta en sellaisia asioita, jotka aiheuttaisivat pahaa mieltä. Kyllä tää tästä lähtee.
Ajattelin pian lähteä kävelylle (ja vähän ehkä hölkkäilemään) metsäreitille. Ehkä tästä tulee jo ihan hyvä päivä.
 Ei, en parane tänään, enkä tule onnelliseksi yhdessä päivässä. Mutta ehkä tänään on vähän helpompi päivä.

Silmät on niin kliseinen ja helppo aihe, mut eipähän tarvi ponnistella, kun antaa kynän vaan heilua.
Ps. se on pupu. (ja 5min kuvan jälkeen sen silmä oli veressä. Heh.)

Mä olen alkanut harjoitella luovuuttani taas, välillä vähän jopa haaveilen.
Eilen meinasin lakata kynnetkin, mutta jäin piirtelemään muuta ja lannistuin niiden kynsien suhteen.
Nyt katkesi ajatus. Olen vähän levoton. Odotan. Mua jännittää jokin, silleen positiivisesti- I guess.

Mulla ei ollut mitään erityistä syytä kirjottaa, mutta kyllä tässä vaan tekstiä syntyi. Alunperin mun piti tulla vaan postaamaan tää giffi. I love juu pewds.

Kipuvuorenpurkaus

Nyt. Haluun kadota. Kuolla pois. Oon niin väsynyt tähän. 
Pelkään etten pian viitsi edes käydä ulkona metsässä kävelyillä.
Miksi viitsisin? Saan siitä hetken hyvän olon ja onhan se terveellistä ja mukavaa.
Mutta kun ei tee mieli välittää.
En jaksaisi välittää enää hyvinvoinnistani jne. Vituttaa. En halua olla minä. Haluun tunkea kaiken epäterveellisen tässä talossa kitaani ja oksentaa ulos (no hyi, en todellakaan).
Pelottaa.

Inhottavaa olla tällänen häiriintynyt (tällä tavalla, kaikki häiriintyneisyys ei ole pahasta). Viallinen.
En pääse toteuttamaan itseäni millään lailla kun pyöritän tätä sirkusta.
Haluan viettää aikaa luonnossa. Haluan kokeilla joogaa. Haluan liikkua sännöllisesti ja monipuolisesti. Haluan kasvattaa lihaksia. Haluan olla jonkun kanssa (en osaa sanoa kavereiden, koska en tiedä ketä sillä tarkoittaisin). Haluan vaikuttaa maailman menoon ja auttaa muita, kaikkia eliöitä.

Mikset sitten voi olla kuin muut jotka tekee jotain haluamiensa asioiden eteen?
Etkö pysty? Etkö osaa? Etko vain viitsi yrittää enää..?
Ei mua oikeastaan tällä hetkellä kiinnosta saanko mitään tyydytystä mistään. Ei sillä ole maailman kannalta merkitystä. Vai onko?

Naurettavaa.
Kuitenkin, jos ketä tahansa muu puhuisi mulle tällaista, en tosiaan pitäisi sitä naurettavana, vaan hirveän surullisena asiana.
Empatiaa riittää muille jakaa niin ettei sitä riitä itselleni enää yhtään.

Hävettää kirjoittaa tällaisa, siksi päivittäminen on kai jäänyt vähemmälle.
Olen pahoillani, että jatkan kirjoittamista, vaikka olen pahoillani siitä mitä kirjoitan.

Perusluonteeltani en ole tällainen.
Olen iloinen ja optimistinen, arvostan itseäni ja muita.
Toimin tarvittaessa, enkä luovuta. Olen luova.
Haluisin löytää itseni taas.
Tappaa tämän joka ei ole minä.
Joo, yritän tehdä suhun vaikutuksen.

En pääse tästä huonommuudentuntesta.

Onko pakko taas käydä yksin nukkumaan..? 

Long time no see

Olenpa aktiivinen bloggaaja.

Tässä joutessani ajattelin vain tulla kertomaan vähän kuulumisia. Mun pitäisi olla tällä hetkellä koulussa, mutta luovutin jo sen kanssa loppukevään osalta (4.jakson kurssit meni kuitenkin ihan kivasti!). Sain sairaslomaa. Lääkärini pisti myös lähetteen nuorisopsykiatriselle päiväosastolle. Jep.
En oikein tajua mitä tapahtuu.

Menen osastolle ihan hyvillä mielin, koska päivät valvotussa ympäristössä tuntuu turvalliselta ajatukselta.
Ei tarvi jaksaa pikkusiskoa tai vahingoittaa itseään "herkku"kaappien antimilla. Hyi. Oksentaminen ei ole ollut kaukana pari kertaa kun olen oikein innostunut mättämään. Arvioikoon ketäkin sitten mikä mättämiseksi lasketaan, pointti oli se kamala tunne.
Paino ei ole noussut, BMI yhä 15 paikkeilla. Kai.
En seuraile painoani kotona.

Monet päivät olen kylpenyt masennuksen kourissa ja halunnut vain kuolla. Lohdullinen ajatus aina silloin tällöin. Tänään on sellainen päivä, että puuhaileminen pitää ajatukset kasassa vaikka muutamia suupaloja kadunkin. Minua on kielletty juoksemasta, ettei mulle ilmaannu rytmihäiriöitä sykkeessä, mutta rikoin tänään sääntöä. Kokeilin vain.. ja se oli ihanaa. En halua joutua salailemaan juoksua, vaan päästä harrastamaan sitä taas, ihan luvan kanssa. Täytyy kirjoittaa tämä johonkin näkyville, ehkä jaksankin uskoa paranemiseen joskus.

Lainasin myös kirjastosta ison kirjan kuntoilusta. Vaikka tiedän riittävästi, haluan varmistuksia ja selkeitä ohjeita tielleni. Se taitaa kertoa vähän siitä, etten ole enää niin itsevarma kuin joskus. Ravitsemusasioissa tosin harvoin saan hillittyä itseäni, jos tunnen että joku kaipaa valistusta. Äiti väittää, etten syö normaalia kotiruokaa, mutta meillä taitaa olla vähän eri käsitys siitä, minä kun en näe E-koodeja ja tehotuotantoeläimien oloja kovin "normaaleina".
Haluan pois kotoa. Jonnekin missä minut hyväksytään. Haluan joskus tavata jonkun, kenen kanssa oikeasti tunnen oloni arvokkaaksi ja että minua kunnioitetaan, niinkuin minä kunnioitan muita parhaani mukaan.
Tunnen usein olevani melko yksin.

Ärsyttää, olisi juttuja joista haluisin vielä kirjoittaa. Mutta ei vaan tunnu nyt siltä..

Pari ihanaa ja reippaampaa bloggaajaa haastoivat mut taannoin.. Yritän väsätä haasteet pikkuhiljaa kasaan.