Meillä ei ollut kotona ruokaa, joten otin välipalaa isomman syömisen sijaan (L oli taas meillä "vahtimassa").
Meidän piti mennä L:n kanssa kuntosalille, mutta olimme lähdössä vasta, kun syömisestä oli kulunut liian kauvan aikaa. Yhtäkkiä, katsoessani peiliin, aloin itkeä. En pystynyt hetkeen sanomaan sanaakaan, sillä muuten itku olisi lähtenyt käsistä. L sanoi, että ehkä on parempi, että mennään salille vasta huomenna. Totta, ehkä niin. Hän kysyi lohduttaessaan minulta "lähdenkö kotiin?" ja siitä itkuni yltyi. Pudistin päätäni niin reippaasti kuin pystyin. Kaikki, mitä sillä hetkellä pystyin ajattelemaan oli, että "onneksi olet siinä, älä mene pois, en halua olla yksin, en halua jäädä yksin...."
Myöhemmin lähdimmekin kalastamaan pitkästä aikaa. Se oli kivaa, vaikka sainkin vain pari sinttiä, jotka (toisaalta onneksi) putosivat, kun nostin niitä vedestä. L antoi ongen minulle, eikä itse pyytänyt lainkaan onkia. Hän raivasi minulle tietä metsikössä ja huitoi hyttysiä ympäriltäni.
Jos joku on niin hyvä, haittaako, vaikka hänelläkin olisi huonot puolensa?
Kaikesta huolimatta, ilman häntä en tässä vaiheessa selviäisi. Hän tuli meille yöksikin.
Olen aiemmin maininnut ystäväni E:n? Hän lähetti minulle yhtäkkiä eilen kaksi kuvaa; toisessa oli todella laiha malli, siis ihan oikeasti luuta ja nahkaa. Toisessa oli hyväkuntoinen, lihaksikas nuori nainen. E kysyi että kumpaa halusinkaan muistuttaa. Sanoin, että sitä lhaksikasta tietenkin. Sitten E kirjoitti pitkän viestin, pelkäsin hirveästi, että hän oli löytänyt tämän blogini ja tunnistanut minut... Lopulta hän muistuttikin vain ravinnon tärkeydestä lihasten kehittämisessä. Parempi niin, että hän ajattelee, että olen vain hölmö, kuin että hän ajattelisi minun olevan syömishäiriöinen. Kuitenkin sanoin ,että ruoka on välillä vähän vaikea asia. E sanoi, että oli huomannut, mutta ei vaatinut puhumaan asiasta enempää. Huh! Mutta kyllä todellisen ystävän tunnistaa siitä, että vaikkei usein nähtäisikään, ne huolehtii. Rakas E <3
Loppujen lopuksi masuun kertyi n.920kcal. En uskaltanut mennä vaa'alle, mutta en sitä päivää kadukkaan.
Tänään olimme kävelyretkellä koulusta, sillä en mennyt luokkaretkelle (ei muuten L myöskään). Meitä oli koulussa niin vähän, että en olisi huomaamatta päässyt luistamaan ruokailusta. Söin kuitenkin sopivasti, kasvisvaihtoehtoa ja porkkanaraastetta. Kasvisruuan syömisestä tulee minulle hyvä mieli.
 |
| Voihan vihannes |
Tänään menimme sitten L:n kanssa salille. En ollut ollut kyseisellä salilla pitkään aikaan ja laitteissa häärätessäni huomasin, että jaksoin vähemmän kuin viimeksi. Siitä lähti ajatus, että oikeasti voisi syödä paremmin. Kotona sitten proteiinijuomien jälkeen söin vielä vähän ruokaakin (salaattia, paistettuja kasviksia, maistiainen kermaperunaa), L ei syönyt, vaikka minun mielestä hänen olisi pitänyt.
Nyt olenkin sitten syönyt vähän lisää ja sitten vielä vähän lisää. Nyt kaduttaa. Tiedän, ettei tästä kalorimäärästä lihoa, varsinkaan kun on kävellyt, ollut melkein 2h salilla ja pomppinut trampoliinilla, mutta silti ahdistaa. Aina, kun menee kilokalorit nelinumeroisiksi niin alkaa ahdistaa.
Ei se siinä olekkaan ongelma, että lihoisin, vaan ongema on, etten laihdu.
Samalla pitäisi muka saada lisää lihaksia, mutta sehän on mahdotonta!
Miksei nämä rasvat minun kehostani voi muuttua lihaksiksi ja puoliksi lähteä pois?
Voivoi. Tänään siis n.1000kcal tai vähän enemmän mennyt kurkusta alas.
Ja kertauksena vielä se, että olin salilla vähän vajaa 2 tuntia. Teen muuten siellä niin, että niin isoilla vastuksilla, kuin vain mitenkään pystyn, teen 15- 20 toistoa kerrallaan. Sitten toistan sen ja siirryn seuraavaan laitteeseen. Tällä menetelmällä kierrän laitteet pari kertaa. Olin tosi iloinen, kun L kehui minun notkeuttani.
Koitan mennä tänä iltana vaa'alle. Päivitän painon mobiililla tähän postaukseen, jos kehtaan..
Paino siis tänä iltana 48,5kg, ei paha onneksi. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?