Kipuvuorenpurkaus

Nyt. Haluun kadota. Kuolla pois. Oon niin väsynyt tähän. 
Pelkään etten pian viitsi edes käydä ulkona metsässä kävelyillä.
Miksi viitsisin? Saan siitä hetken hyvän olon ja onhan se terveellistä ja mukavaa.
Mutta kun ei tee mieli välittää.
En jaksaisi välittää enää hyvinvoinnistani jne. Vituttaa. En halua olla minä. Haluun tunkea kaiken epäterveellisen tässä talossa kitaani ja oksentaa ulos (no hyi, en todellakaan).
Pelottaa.

Inhottavaa olla tällänen häiriintynyt (tällä tavalla, kaikki häiriintyneisyys ei ole pahasta). Viallinen.
En pääse toteuttamaan itseäni millään lailla kun pyöritän tätä sirkusta.
Haluan viettää aikaa luonnossa. Haluan kokeilla joogaa. Haluan liikkua sännöllisesti ja monipuolisesti. Haluan kasvattaa lihaksia. Haluan olla jonkun kanssa (en osaa sanoa kavereiden, koska en tiedä ketä sillä tarkoittaisin). Haluan vaikuttaa maailman menoon ja auttaa muita, kaikkia eliöitä.

Mikset sitten voi olla kuin muut jotka tekee jotain haluamiensa asioiden eteen?
Etkö pysty? Etkö osaa? Etko vain viitsi yrittää enää..?
Ei mua oikeastaan tällä hetkellä kiinnosta saanko mitään tyydytystä mistään. Ei sillä ole maailman kannalta merkitystä. Vai onko?

Naurettavaa.
Kuitenkin, jos ketä tahansa muu puhuisi mulle tällaista, en tosiaan pitäisi sitä naurettavana, vaan hirveän surullisena asiana.
Empatiaa riittää muille jakaa niin ettei sitä riitä itselleni enää yhtään.

Hävettää kirjoittaa tällaisa, siksi päivittäminen on kai jäänyt vähemmälle.
Olen pahoillani, että jatkan kirjoittamista, vaikka olen pahoillani siitä mitä kirjoitan.

Perusluonteeltani en ole tällainen.
Olen iloinen ja optimistinen, arvostan itseäni ja muita.
Toimin tarvittaessa, enkä luovuta. Olen luova.
Haluisin löytää itseni taas.
Tappaa tämän joka ei ole minä.
Joo, yritän tehdä suhun vaikutuksen.

En pääse tästä huonommuudentuntesta.

Onko pakko taas käydä yksin nukkumaan..?