Ei vielä, en mä vielä voi...
Eilen päivällä gosupersisters.comin tammikuun liikuntakalenterin ja isän kannustuksen johdosta kävin puolen tunnin lenkillä. Puolet kävelin ja loput juoksin, en edes muistanut kuinka ihanaa juokseminen on! Eikä väsyttänyt yhtään.
En ole käynyt lenkillä pitkään aikaan ajatellen, että pakkasella ei kannata juosta, mutta eihän täällä hitto vie ole ollut pakkasta moneen viikkoon! :D
Juoksun tuoma hyvä olo kantoi iltaan asti, kunnes puheenaiheeksi nousi koulu.
Pohdimme isän kanssa vaihtoehtoja lukiolle, vielä tänään oli kuitenkin pakko tulla kouluun.
Olen ollut vähällä itkeä joka kerta kun olemme puhuneet koulusta.
Ahdistus kasvoi ja kasvoi, varsinkin kun olin syönyt muutaman sipsin joita äiti söi sohvalla. Sain hysteerisen itkukohtauksen ja oli vaikeaa hengittää.
Ajatus koulusta ajoi mut paniikin partaalle! Niin vastenmieliseltä ja pelottavalta kouluunpaluu tuntuu...
Mutta mitä muutakaan mä voin? Mahdollisuudesta kuulua suomalaiseen koulujärjestelmään pitäisi olla äärettömän kiitollinen. Ja olenhan minä, mutta en voi kieltää sitä että koulussa istuminen ajaa mut itsetuhoisuuden partaalle.
Etsin huoneestani eilen yöllä kaikkea terävää, jos olisin löytänyt, ranteeni olisivat nyt melko kipeät. En tiedä pitäisikö olla kiitollinen etten löytänyt mitään, pääasiassa olen yhä pettynyt.
Isän kanssa on tullut keskusteltua lähiaikoina melko paljon. Hän yrittää parhaansa auttaa ja mua sattuu nähdä kuinka huolissaan hän minusta on. Isän huolenpito antaa kuitenkin ihanan turvallisuuden tunteen.
Vaikka mun tilanne on kamala koko perheelle, on ihanaa että me ollaan nyt todella läheisiä molempien vanhempien kanssa ja voin puhua heille aina kun siltä tuntuu, tai halata, eivätkä he onnekseni syyttele tai torju minua.
Isä haluaa tänään tulla puhumaan mun psykologin (?) kanssa, koska haluaa tietää enemmän mun tilanteesta ja mitä hän voisi tehdä.
Odotan todella että pääsen pois täältä koulusta isän ja kotona taas äidin luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?