Olen ihmishirviö// tyydyttävä osaani

Olen mokannut raffilakkoni tänään ja eilen.
Eilinen tekosyy lusikalliseen kääretorttua oli että jotain oli pakko syödä tajuissa pysyäkseni (siskon luona).

Tänään tein terveellistä fudgea suklaanhimoon, mutta suklaan sijaan sorruin sipseihin.
Pikkusisko söi sipsejä ja kuittaili heti kun otin muutaman, minua hävettää niin paljon... mutta otin silti lisää, kun huone tyhjeni.

Niimpä s*atana

Ihan sama. Korvaan tämän viikon ensiviikolla.
Sitäpaitsi, raffinoimaton, valkoista sokeria ja vehnäjauhoja välttelevä mahdollisimman kasvipainotteinen ruokavalio on täysin sovelias kokoaikaiseksi ruokavalioksi.

Olen heti voinut fyysisesti huonommin tänään ja eilen kun olen poikennut säännöistä.
Minun on uskallettava kuunnella kehoani ja toteutettava minulle sopivaa ruokavaliota. 

Kokonaisvaltaista hyvinvointia tavoitellen.

Tällä tekstillä ei muuten ole mitään tekemistä syömishäiriön kanssa, lukuunottamatta suunnatonta häpeääni...

Ja järjetöntä oksentamisen ja viiltämisen halua. Minua itkettää taas.

Edittiä
Lopulta sitten itkinkin, tunnin verran maaten sohvalla.
Isä kyseli kavereistani, yritti auttaa ja minä nyyhkytin hiljaa kasvot sohvan selkänojaan päin.
Sattui niin kovin paljon, mutta nyt olen taas vahvempi.

Mistä sellainen suru tulee? Sellainen, jolle ei osaa kertoa syytä.
Mitä väärää pitää ihmisen tehdä, että sille on oikein kokea sellaista?
Joillekin vain on suotu tälläinen osa.
Toisaalla on nälänhätää, tauteja ja korruptiota, mutta niidenkään uhrit tuskin ovat tehneet suuria syntejä osansa ansaitakseen.
Minulla on ulkoisesti kaikki hyvin, mutta sisällä sattuu, tämä vain on minun tämänhetkinen osani.
Kaikelle on syynsä. 
Itseasiassa usein pahan päivän jälkeen olen tyytyväinen, sillä jos minä en kokisi tätä, voi olla, että joku muu kärsisi minun sijastani. Se lohduttaa, vaikka ei välttämättä totta olisikaan, ehkä en ole niin huono ihminen.
Huomenna parempi päivä, tai helppohan se on itselleen niin uskotella. 
Pääasia, että ei menetetä toivoa.