Tällainen tarinoiva

Päivitin juuri viimeisen kerran ruokapäiväkirja- osion, perjantai oli viimeinen seurantapäivä tältä osin.
Tarkoitus oli karsia herkkuja pois ja kyllä se vähän onnistuikin, vaikka punaista väriä on koko päiväkirja täynnä. Onko siellä edes kahta täysin onnistunutta päivää?
Jokatapauksessa helpottavaa lopettaa sen pito, sillä joka välissä kirjaaminen on hiukan työlästä verrattuna siihen onko se lainkaan niin tärkeää tai edes viisasta kirjata kaikkea ylös pakkomielteisesti.

Mun on ihan pakottava tarve vähän selittää niitä mun merkintöjä.
Siis ainakin ruokamääristä on mainittava tälläinen asia, että "pienet" kalorimäärät on mulla mahdollisia monipuolisissakin aterioissa siksi, kun ne ainemäärät on niin perkuleen pieniä (yleisesti sanottuna, mun mieleipide on eri asia). Mainittakoon vaikka perjantaisesta kastikkeesta, että otin sitä ehkä yhden ruokalusikallisen, sama pätee moneen muuhun ruoka- aineeseen.
Useimmiten ruoka- aikaan (leipä-)lautaseni ei edes täyty, vaikka siinä on montaa eri juttua.
En halua ylpeillä sillä, en vain yksinkertaisesti tunne mahdolliseksi syödä enempää.
Vanhempien huolestunut katse ruokapöydässä on kaikkein pahin, oli kyseessä mikä tahansa ateria.
Otetaanhan huomioon vielä sekin, että yleensä jätän melkein joka aterialla hiukan salaa syömättä: aamiaisella suupala leipää, päivällisellä neljäsosa vähän kaikkea, osa ruokajuomasta, lusikallinen rahkasta... Eikä tässä ole mitään hyvää! Tästä pitäisi päästä eroon, mutta tiedättehän; on helppo suunnitella tekevänsä jotain, mutta tositilanne voi muuttaa mielen.
Voi isä mikset ollut tänään vahtimassa kun söin?
Oli liian helppoa tyydyttää ruuan jättämisen haluni.
Olen iso lapsi.

Pienet suupalat pätee myös sipseihin, kekseihin, karkkeihin jne. Esimerkiksi aamupalapöydässä olen useasti lohkaissut kolmasosan vaikkapa fanipalasta kahvini kylkiäiseksi.
En siedä ajatusta kokonaisen keksin tai karkin syömisestä kerralla. 
Parempi olisi olla syömättä lainkaan, kuin jättää jotain murusia muiden riesaksi.
"Kuka on taas jättänyt puolikkaan konvehdin rasiaan?"
Taas asia korjattavaksi.

Mainittakoon vielä, että kaikki maito on rasvatonta ja muutkin tuotteet kevyimmästä mahdollisesta päästä meidän keittiössä. Pähkinät olen syönyt suurimmaksi osaksi naturelleina.
Letut, joista mainitsen viimeviikolla ovat kevyitä, omia sovelluksia, minähän en mitään tyhjiä lettuja syö.
Viimeksi niihin käytin: tattarijauhoja, kananmunan, hedelmäsosetta, (rasvaton, maustamaton) rahkaa ja tilkan maitoa.

Kauhea selittely, mutta kun tulen välillä niin pahasti arjessa väärinymmärretyksi, että tuli kamala halu selostaa!

Sitten viimeaikaisiin fiiliksiin.

Perjantaina kävin jopa Larin kanssa ulkona, mutta hän joutui viemään minut aika nopeasti kotiin.
En yhtään viihtynyt nuorisotalolla, jonne aina ennen olin hinkunut.
Ennen siellä oli hauskaa.
Nyt ihmettelin vierestä muiden riehumista, itse istua kyhjöttäen hiljaa lähes kyvyttömänä hymyilemään.

 Lauantaina kokeilin ensimmäistä kertaa lenkkiä ennen aamupalaa herättyäni kahdeksalta!
En uskaltanut alkuun juosta kuin 2km, mutta luulen, että tästä voisi tulla tapa, niin virkistävää se oli. Aamupalakin maistui vielä paremmin kuin yleensä!
Aamupäivällä kävin pikkusiskon kanssa markkinoilla, sellaisesta retkestä jäi ihan hyvä mieli: viihdyn markkinoilla, yhteistä aikaa pikkusiskon kanssa ja pikkuinen sai leivoksen ja metrilakuja.
Illalla vanhemmat olivat juhlimassa ja pidimme siskojen illan pikkusiskon ja isosiskon kanssa lastenleffan parissa.
Tein iltapalaksi ihanaa herkkua: oman puun omena viipaleina, muutama pekaanipähkinä, cashewpähkinä ja manteli, kaikki sekoiteltuna kanelissa ja paahdettuna pannulla. Lisäsin tilkan vettä, etteivät omenat kuivuneet (en kyllä tiedä olisko tarvinnut). Kevyttä, terveellistä ja todella hyvää!
Minuun sattuu myöntää, että en käyttänyt ihan kokonaista omenaa.

Sunnuntaina mätöin raffinaatteja aamupäivällä, kävin iltapäivällä mummulassa ja illalla treenasin.
Ensimmäisenä kahvipöydässä todettuaan minun ottavan leivosten ja mehun sijaan pelkkää vettä, mummu tokaisi: "Mitä sää nykyään painat!?". Menin ihan vaikeaksi. Mummu oli häiritsevän tietoinen tilanteestani ja se hämmensi tietämätöntä isosiskoanikin.
Minusta kuulemma näkee, että olisin laihtunut. En minä näe niin paljoa.
"posket, kädet, rintakehä ja varsinkin jalat. Olin vain kaksi viikkoa poissa ja näytät taas laihtuneen." sanoi isosisko.

Mulla on viikonlopun aikana ollut useita hetkiä, jolloin olen vain maannut ja toivonut olevani jotain muuta.
Muut on ulkona pitämässä hauskaa. Tai muuten vaan oleilemassa. Minua ei pyydetä enää mukaan, vaikka turha minun on valittaa, kun itse olen liian saamaton vässykkä. 

Tänään vanhempi isosisko aukoi minulle päätään, kun en syönyt heti koulusta tultuani, vaan olin aikatauluttanut sen hoitajan kanssa keskusteluajan jälkeen.
Minun tilanne taitaa olla nyt kuuma puheenaihe tässä perheessä. Minä yritän parhaani mukaan vaieta. Kuitenkin rehellisenä olen jo lipsauttanut ties mitä siskoillekin.
"sun pitää alkaa syömään" totesi isä kun tulin kotiin keskustelemasta. Taas.

Ja minun haluni olla syömättä on ja pysyy. Ainakin toistaiseksi.

Pitää varmaan tehdä heti perään toinen postaus, kun tästä tuli vähän tälläinen tarinoiva.
Kohta saat siis lukea mun lokakuun suunnitelmistani... Käyn ensin vähän voimistelemassa koipiani.