Päiväkirjamaista

Sorruin eilen aamulla karkkiin, kuten tänäänkin päivä alkoi pahaenteisellä napostelulla.

Koulussa oli eilen koulukuvaus, joka meni ainakin kuvaajan läppäriin vilkaisuni perusteella päin puuta. Koulukuvien kauhistelu yhdisti minua ja läheisintä luokkakaveriani, yhdessä manaaminen tuli ihan luonnostaan.
Kouluruokailussa eilen söin yhden omenan. Oli pakko tulla kaverini seuraksi ruokalaan ja tuntui, kuin kaikki olisivat nähneet silmistäni mitä ajattelin.
Pelkään, että lihon jos otan ruokaa, joten turvaudun omenaan.
Tänään otin vain ananaspaloja salaatista, vaikka ruoka vaikutti ihanalta...
"kyllä tää oikeesti on ihan hyvää hei.."
"Tiedän! Mä rakastan kalaruokia! Mun ei vaan tee mieli..." En saa ottaa...

Tänään mulla oli matikan tunnin sijaan aika Nuorten vastaanotolla. 
Siellä oli kaksi naista, jotka kyselivät perheestäni ja muutenkin tilanteestani.
Keskustelu johti siihen, että minulle varattiin seuraava aika.
Keskustelun aikana oli vaikeaa pitää itkua poissa.. Vaikka aiheet eivät olleet ylitsepääsemättömän raskaita, niiden pienienkin asioiden ääneensanominen tuntui suurelta.

Kotiin päästyäni, syötyäni ja torkuttuani alkoi järjetön napostelu (oikeastaan pari keksiä ja satunnaisia karkkeja..). Tuli henkisesti ihan hirveä olo, kun ajattelin tekemisiäni, vaikka kipeänä pitäisi saada vähän herkutella..
Mitäs sitten? No tartuin rikkinäisen sheiverin terään.
Kolme suoraa samansuuntaista viiltoa reiteen. Ja olo helpotti.
Voi ei, pitääkö mun todella kertoa tästä seuraavalla vastaanotolla?

Olin eilen ihan hullu, menin ennen harkkoja juoksemaan, vaikka kurkkukin oli kipeä! 
Onneksi kuitenkin jaksoin tanssia ja pääsin ehjänä kotiin.
Tänään alkupäivästä jokapaikka olikin sairaan kipeänä!
Keskiviikon tunnilla on vähän helpompaa, kuin torstaisin, joten siellä minulla on luonnollisesti itsevarma olo. 
Olen tottunut olemaan hyvä ja itsevarma esiintymistilanteissa, olen tuntenut olevani kaikessa parhaimmistoa. Torstain tanssissa tänään kuitenkin pohdin, että minulla on varma olo itsestäni, vaikka tiedostan, etten ole ryhmän paras.
Ei tarvitse olla paras, ollakseen tarpeeksi hyvä.

Eikä tarvitse olla linnun kokoinen, jotta kelpaa, loistaa, eikä lannistu.
Sitä on vaikea sisäistää.
Jos ihminen tahtoo olla vapaa kuin taivaan lintu, lentää, niin ei se auta, jos tekee itsestään linnun kokoisen.
Ihmisellä ei ole siipiä, eikä tule olemaan, edes linnun kokoisena.
Pitää keksiä jotain muuta, millä ilmaista ja vapauttaa itseään.