Taistelen vastentahtoisesti itseni puolesta

Istuin tunnilla odottaen vain että pääsisin pois, vaikka maantiede onkin siedettävimpiä aineita.
Kävin läpi aamulla syötyjä kaloreita ja mietin taas kouluruuan skippaamista.
Mulla on vähän jopa nälkä... tai ei todellakaan ole.
Pari salaatinlehteä ja maito ei haittaisi... mutta pärjäisin ilmankin.
Mutta kun pitää syödä... miten niin? Miksi? Tiedän vaan että pitäisi!
Lisäksi tunnen olevani haitaksi terveesti syövälle kaverilleni "esimerkillisillä" annoksillani.
Mutta kun on pakko laihtua vielä vähän. Eikä ole...
Miksi päässäni pyörii tällaista?
Kai pitää pakkosyöttää. Hiukan. Yök.

Olisit hiljaa.

Ruokatunnin alkaessa, minua kuvotti aivan hemmetisti...

Pääruoka vaikutti todella herkulliselta, mutta vaikka kuinka teki mieli, en ottanut sitä. Pelkäsin liikaa.

Mulla oli tosi kylmä.

Tämä oli harvinaisen lohduton koulupäivä.
Olenko kiittämätön, kun en nauti koulunkäynnistä? Anteeksi.
Luokkakaverin kohteliaisuus auttoi jaksamaan loppuun asti, kiitos.

Kotona on jo paljon parempi olla.
Kylmään voi kietaista pörröisen kylpytakin ylle ja ruokailua ei ole katsomassa yhtään ylimääräistä silmäparia. Mun pitää levätä, mutta pitäis tänään vähän treenatakin.

Jokatapauksessa, tähän päivään on mahtunut jo tarpeeksi taistelua, saatan olla siitä yhtä mieltä.