No pain, no gain

Eilisen mussutuksista:
Aamulla onnistuin olemaan nappaamatta karkkia!
Kouluruokailussa ahdisti aivan hirveästi, mutta yritin antaa lusikallisen maistiaisen itselleni anteeksi...
Koulun jälkeen menin vielä käymään ulkona ja seuraa odotellessani suklaat hiipivät suuhun... Ei juku ei voi olla niin vakavaa...
Ruuan jälkeisen muromyslin määrää en osaa sanoa tarkkaan, mutta varmastikkaan (järjellä ajateltuna) en syönyt niitä liikaa. En todellakaan. Vai olinko sittenkin heikko epäonnistuja?

Illalla nukkumaan mennessäni tunsin ylpeyttä pienestä kalorimäärästä, lisäksi olin tehnyt lihaskuntoa melkein kaksi tuntia... 

Ei kipuu, ei hyötyy! Ei duunii, ei tuloksii! 

Valvoin monta tuntia miettien tilannettani, katsoin monta videota selviytymistarinoista. 
Tosiasiassa olisin halunnut, että äiti tulee luokseni ja saan tunnustaa hänelle kaiken. Toisaalta häpesin. 
Rukoilin pidempään, kuin pitkään aikaan. 
Rukoilin kaikkien teidän puolesta, kenen blogeja luen ja kaikkien muidenkin, jotka kärsivät hiljaa.
Rukoilin, että tulisin järkiini.

En minä lihoa tahdo, mutta jos sama meno jatkuu, laihdun liikaa. 
Siinä vaiheessa tuskin tunnistaisin asiaa. Mutta en todellakaan tahdo olla yhtään isompi!
Olen taistellut itseni pieneksi... Enkä halua menettää sitä.

 "Kuinka mikään niin kaunis ja hento kestäisikään tässä pahassa maailmassa päivää kauemmin."

Kiitos, Lari.

Havahduin bussissa muistoon. Kysyin uintitunnilla yläasteella luisevalta luokkakaveriltani hänen painoaan.
"jotain 45"
Mitä.. Miten minä voin olla nyt sen painoinen!? Kaikki kauhistelivat hänen luisevaa olemustaan!
Kun katson peiliin, en vieläkään näe tarpeeksi pientä tyttöä. En ole yhtä pieni. 

Niin, siis maanantai aamun ilo oli toimiva vaaka numeroilla: 45,7. <3

Tänään minulla on ollut kurkku hiukan kipeä ja muutenkin kummallinen olo.
Olen siis saanut luvan syödä ehkä desin sipsiä ja muutaman karkin. 
Kaduttaa, hävettää, ällöttää...
Ruokaa en taaskaan pystynyt syömään ihan loppuun, vaikka äiti oli vieressä... Vaikka lautasella oli desi pakastekasviksia, pari pähkinää, pari salaatinpalaa, yksi ohut kalkkunanleike ja raejuustoa.
Tein jälkiruuaksi erikoislettujani, joihin tulee vain rahkaa, kananmunaa, tattarijauhoa ja hiukan maitoa. Maustoin vielä omenakuutioilla ja kanelilla.
Söin yhden ja hävetti taas. 

Loppuilta on mennyt varoivaisen napostelun merkeissä. 
Äiti muuten paloitteli ananaksen, lautanen paloja seisoo keittiön pöydällä.
Kun äiti ei ollut huoneessa, otin ananaspaloja, haukkasin pikkusormen kynnen verran jokaisesta ja loput käärin paperiin. Nyt ne luulee, että söin niitä noin monta...

"Sun pitää kyllä oikeasti syödä enemmän, syöt niin pieniä annoksia ja tänäänkin pelkkiä kasviksia. Ei tolla pitkälle pötkitä..."
"No just siks mun mielestä se ehkäsyneuvola ei riitäkkään tähän alakuloisuuteen..."
"Häh... Onko sulla siis jotain syömis...?"
"No.. no en mä tiiä... Kyl mä pystyn syömään..."

Linnunannoksia, sanoisi isä. Linnunannoksia, isä onkin sanonut jo kauvan.