New week, new failure

Viikonloppu meni rentouttvan rauhallisissa tunnelmissa.
Sain syödä karkkia laskematta siitä kaloreita. Uusi sääntökokeilu.

Tänään oli nyt sitten se terveystarkastus. 
Petyin vähän, ettei siellä katsottu pituutta, painoa jne. mutta muuta hyötyä siitä kai oli.
Keskustelimme terveydenhoitaan kanssa vastauksistani lomakkeeseen, keskustelu painottui masennukseen.
Terkkarimme on ensimmäinen aikuinen, kelle kerroin enempiä miettimättä viiltelystäni.
Minut laitettiin täyttämään jonkinlainen masennusseula -lappunen ja pisteitä siitä tuli sen verran, että terkkari sanoi olevansa todella huolestunut.
"Mitäs sanot jos soittaisin sun äiskälle tästä?"
"Ei sitä tarvis vaivata..."
Loppujenlopuksi äitini taitaa saada ikävän puhelun loppuviikosta. Hitto.
Ne pistää mut käymään jossain nuorten vastaanotolla.

 Toisaalta mietin bussissa tänään, että en minä ansaitse mitään hössötystä. 
Varsinkaan äidille en halua minkäänlaista lisähuolta. Joillakin on asiat huonommin kuin mulla.
Mä olen vain hemmoteltu kakara, jolla kerrankin on joku huonosti ja joka ylireagoi.
Vai pitäisikö mun vain hyväksyä se, että tässä on oikeasti jokin vialla?
Ei se vaan tunnu siltä... Tähän kaikkeen on tottunut kahdessa vuodessa.
  
Syömisestä ei puhuttu ollenkaan, ilmeisesti terkkari tulkitsi tyhjän kohdan lomakkeessa niin, ettei mulla vain ole sanottavaa asiasta. Ei ongelmia syömisen kanssa.
"Onko sulla vielä jotain mistä haluisit puhua?"
"ei."
Kyllä ne jutut sitten tulevissa istunnoissa kai avautuu.

 Kaupungilla, etsiessäni äidille ja Larille syntymäpäivälahjoja, törmäsin pariin yläasteen luokkakaveriin. 
En ole ollut paljoa tekemisissä kummankaan kanssa pitkään aikaan. 
Toisen kanssa olimme joskus todella läheisiä ystäviä. 
Juuri tämä ei-enää-yhtä-läheinen ystävä mainitsi, että olen jotenkin muuttunut.
"Oletko laihtunut? Ihan sairaasti!"
Häkellyin kommentista, olin todella iloinen ja kiitollinen. 
Muutenkin mukava tavata tuttuja, jotka oikeasti ovat ystävällisiä ja kunnioittavat minuakin.


Jätin tänään taas ruuastani osan syömättä, yhä leipälautaselta. 
Sen sijaan ruuan jälkeen söin puolikkaan jäätelötuutin ja vielä sipsejä. Oon ihan hullu.
Muutama karkkikin oli kuin pakko huitaista naamariin. Tuli ihan oikea kuvotuksen tunne kun tungin täyteen vatsaan sellaisia.
Olen alkanut miettiä useasti oksentamisen vaihtoehtoa, mutta mitä olen lukenut, se on sellainen kierre, johon en halua joutua. Taistelen viimeiseen asti sitä vastaan. 
Voimia kaikille, joista tiedättekyllämitätarkoitan on saanut otteen. <3

En syönyt muuten koulussa taaskaan, join vain hyvää päivää- juomaa. 
Saman verran siitä silti tuli kaloreita, mitä kouluruuasta olisin närppinyt...
Suunnittelin, että voisin syödä huomenna vaikkapa vain aamupalan ja sitten mennä loppupäivän jollain mehuilla. Ihan kokeilemisen arvoista kai. Vielä on varaa pudottaa.

Jos muuten et ole kuunnellut edellisen postauksen kappaletta, suosittelen kuuntelemaan.
Mitä ikinä sulla onkaan mielen päällä, toi laulu rauhoittaa.
Kirjoitin joskus mua koskettavista lauluista, enkä ymmärrä miten unohdin kyseisen kappaleen.
Muistan elävästi konfirmaatiotani edeltäneen illan viime kesänä: itkin simät päästäni ja kuuntelin kappaletta monta kertaa putkeen. Se kosketti niin...
En muista miksi itkin. Mutta jo silloin olin todella rikki. Ketään ei tiennyt.
Ketään ei tiennyt  tarpeeksi ymmärtääkseen, minä piilotin kaiken minkä osasin.
Rippijuhlissani isoset ja pappi tulivat laulamaan vierailleni.
Viimeisen kappaleen sain valita itse ja minut otettiin mukaan laulamaan.
Tiesin tasan tarkkaan jo rippileirillä haluavani laulaa yhdessä "väsyneet maan".
"Sä näytit ihan siltä, että alkaisit just itkemään, kun sä lauloit".

 Menneisyyden muistelu saa minut todella haikeaksi. Tekee mieli itkeä joka kyynel uudelleen.

MITÄ VITTUAAAXDDDD