Mobiilipäivitys ennen lähtöä

Me ollaan kohta lähdössä rannalle.
Söin aamupalan jälkeen lakuja ja tunnen itseni ihan sopimattomaksi rannalle.
Pelkään, että mahani pullottaa ja että ihmiset näkevät virheeni.

Kuulemma mentäisiin siellä syömään.
Ei, en halua, ottaisin niin vähän ruokaa, että isä suuttuisi.
On multa otettu joskus lasten hinta, mutta sekin olisi tänään jo liikaa.

Tahdon vaa'alle...

Edellisenä iltana mun pää oli ihan sekaisin.
Tuiotin puoli tuntia itseäni peilistä silmiin.
Pää kallistui, ei montaa ajatusta, ei yhtään sanaa (ei ketään kelle niitä sanoa).

L sanoi että hän tulee luokseni 00.30. Ei tullut.
Nälkä sattui vatsaan.
"Koska olet tulossa?"
"Mennään vielä mäkkäriin syömään."
Kiva. Viillän vielä lantioni ihoa.
En jaksanut odottaa.
Jumalauta, en voi aina elää L:n ehdoilla välittämättä itsestäni.
Minun pitää pärjätä itsenäisesti, ei sen avulla joka itseasiassa mua kahlitsee.

Torstaina töissä mulle sattui muuten ihan ihmeellinen asia.
En unohda sitä hetkeä toivottavasti koskaan, pieni unelma, joka toteutui.
Kävelimme työkaverin kanssa pellolta pois ja kukkasten luona lensi perhosia.
Oli tuulinen päivä.
Yksi perhonen lensi aivan edessämme tiellä, "katso, ihana perhonen."
Avasin käteni ojoon ja sitten tapahtui ihme, perhonen laskeutui kädelleni.
Perhonen pysyi siinä ohikiitävän hetken, mutta aika tuntui silloin pysähtyvän.

Kerroin äidille illalla perhosesta. Äiti sanoi, että sininen perhonen olisi ollut viesti tuonpuoleidesta. Minun perhoseni oli ruskea.