Parin viikon parit mietteet

Kaksi viikko viime postauksesta... Anteeksi.
Onneksi sentään vain kaksi viikkoa, löysin vihdoin aikaa ja mielenrauhaa tähän!

Laivareissu meni ihan hyvin, vaikka siellä korostui kuinka paljon olen muuttunut n.vuoden aikana.
Kerroin Emmille mun tilanteestani joitakin seikkoja, ettei hän joudu päättelemään itsekseen asioita mun käytöksestä. Sweet&Salty cafessa päivälliseni aterian massan mukaan määräytyvällä hinnalla maksoi alle 2 euroa. Menin sentään yksin syömään.
Olen kerran tavannut myös vanhaa ystävääni Emmi H:ta, hän pyysi minua yllättäin kahville ja oli ihanaa viettää aikaa hänen kanssaan ja jutella melko henkilökohtaisistakin asioista.
Joku siis välittää.

Olen toden teolla yrittänyt panostaa kouluun. En ole saanut kaikkia tehtäviä tehtyä, enkä pysy tunneilla mukana (jonka olen todennut johtuvan väsymyksestä ja ilmeisesti ravinnonpuutteesta) mutta olen yrittänyt.
Joinakin päivinä kun olen tehnyt läksyjä, on tuntunut että ne vievät hitto vie koko päivän! Ihan vastenmielistä kuluttaa päivä läksyihin, joista ei ole mitään iloa, kun pitäisi tehdä jouluvalmistelujakin tai treenata!
Mutta kun on vaan pakko. 
Tämän takia sainkin torstaina hysteerisen itkukohtauksen. Yritin tehdä fysiikan isoa tehtävää, jonka jälkeen oli määrä tehdä läksyt vielä kolmesta aineesta sekä jouluvalmisteluja. Katsoin kelloon ja 19.30 romautti minut, en muistanut että itku voi sillä lailla lamata hengityksenkin.
Äiti ja isä antoivat onneksi jäädä perjantaina kotiin.

Mä en tiedä mitä mä painan, mutta en usko että painonlasku on pysähtynyt, sillä en ole saanut muutettua mitään. Bmi siinä 15 paikkeilla...
Mä en tunnista itseäni hirveän hoikaksi kun katson peiliin, tavallaan.
Kun tarpeeksi usein itseään katselee, niin ei vain ole sellaista vertailukohdetta josta huomaisi muuttuvat piirteet.
Kuitenkin tiedän että luuni työntyvät yhä enemmän esiin.
Minua sattuu istua, minua sattuu nukkua koska en löydä mukavaa asentoa. Aina sattuu ja aina on kylmä.
Mä haluaisin voida hyvin ja mä haluan mun lihakset takaisin, kyllähän ne näkyy etenkin vatsasta mutta tiedättehän... Olen hirveän heikko, vaikka inhottaa myöntää.
Häpeän itseäni. Minua hävettää olla tällainen. Silti olen ylpeä, lällällää olenkin vitun laiha.
Mutta ei kukaan täysjärkinen halua olla näin laiha. Ei kukaan joka tietää miltä tämä tuntuu.
Olen tyhmä, 
vilukissa,
väsynyt,
kotihiiri,
äkäpussi,
keskittymiskyvytön,
huonokyntinen ja -hiuksinen,
kuivaihoinen,
hidas,
voimaton,
iloton,
saamaton 
ja mielenvikainen.

Vähän vinksahtanut olen ollut aina, mutta kaikki muu yllämainittu on minulle uutta.
Haluan taas elää.
Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että jaksan uskoa että kaikki on vielä joskus paremmin.
Minua vain pelottaa niin paljon.. enhän minä halua lihota.
Haluampas, minähän kuihdun.
Tai en.. tai... 

Terveydestäni välittämistä vaikeuttaa suunnattomasti se, että minua inhottaa elää täällä.
Inhottaa, että ilmastonmuutos tulee väistämättä, että maailma on epätasa-arvoinen, että eläimille ollaan julmia, että elintarviketeollisuutta ohjaa ahneet huijarit, että mun pikkusisko syö nakkeja eikä suostu maistamaan mulperimarjoja... lista on loputon. En vain haluaisi olla täällä.

Haluaisin kirjoittaa vielä mun äärettömän kovasta jouluhypetyksestä, mutta alkaa olla jo aika mennä nukkumaan. Huomiseksi on vielä niin paljon tehtävää. Ja se vitun joululoma kestää niin vähän... Onneksi edes sen verran, hidastaa ehkä vähän lähestyvää kuolemaa, niin ehdin ehkä varmistaa, että mun syntymäpäivillä ei tarjota sokerikakkua.