Kävin vaa'alla tuossa taannoin ja järkytyin. Kävn taas siitä parin päivän kuluttua, jolloin paino oli noussut lisää.
Päädyin sitten viiltämään vanhoja arpia auki ja se houkuttaa tänäänkin. Ei hätää, en harrasta kuin pintanaarmuja.
En tietoisesti haluaisi satuttaa itseäni, mutta luulen, että siirrän syömisen aiheuttaman ahdistuksen ja häpeän kipeät tunteet fyysiseen kipuun.
Jaksan näyttää iloista naamaa, kun kipu näkyy vain käsivarressa.
Joojoo, mä olen jaksanut iloita koska olen melkein normaalipainoinen. Vai onko se sittenkään niin?
Nyt kun tiedän painoni, se surettaa minua, enkä pysty ajattelemaan paljon muuta!
Onneksi osaan hiljentää mielen halutessani meditaatiolla, mutta ahdistavat tunteet vaatii pidemmän päälle käsittelyä.
Mä haluan laihtua. Olen niin helvetin "normaali" taas.
Olen painanut viimeksi näin paljon kaksi vuotta sitten. Tasan silloin, kun aloitin bloggaamisen vappuna 2013. En halua olla yhtä "normaali" kuin sinä keväänä. Joudun kokoajan peittelemään masuani.
Mulla on muistissa toimintamalleja ja ajateltavaa, jolla olen päässyt pahimman sairastelun yli. Hillitsen varmasti itseni tällä kertaa enkä aja itseäni pahaan kuntoon. Tällä kertaa, kun laihdutan taas. Ja nopeasti. Rasvat huspois!
Tiukka dieetti kesää kohden voi oikeasti olla pelastava tekijä tilanteessa, jossa ruokavalioni ei todellakaan ole laadultaan optimaalinen.
Mun on vaan pakko vihdoin jättää kaikki paska pois, enhän edes pidä mistään helvetin raffinaateista yhtään?? En anna niiden hallita mua enää.
Arvostan itseäni tarpeeksi varmistaakseni itselleni sellaisen kehon joka näyttää ja tuntuu omalta.
Tämä on parempi lähtökohta, kuin parin vuoden takainen, hieman itsetuhoinen näkökulma.
Luultavasti koulunvaihto vaikuttaa vähän fiiliksiin. Kehoni muistaa, millaista vanhassa koulussa oli viimeksi siellä ollessani (masensi, väsytti, anoreksailin...) ja menee kai hetki, ennen kuin kehoni oppii, että ei se koulu enää ole paha paikka. Ajatuksissani jo tykkään käydä koulua ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä.
Kivaa kivaa. Kaikki on kivaa. Onhan..?
Mä oon itse saavuttanut normaalipainon alarajan, vaan kuudessa viikossa. Melkeen 10 kiloa lisää massaa on ihan järkyttävä määrä, mut jotenkin mun pää vaan kestää - oon mieluummin tällänen pullea ja onnellinen, kuin laiha ja onneton.
VastaaPoistaToivoisin, ettet enää laihduttaisi. Tärkeintä on terveys, ei kropan ulkomuoto. Heitä vaaka ulos ikkunasta. Mitä kaikkea voisikaan tehdä sillä ajalla, jonka käyttää kropan ja painon ja vaikka kahden "ylimääräisen" kilon murehtimiseen?
"En usko, että kukaan katsoo 80-vuotiaana nuoruudenkuviaan ja miettii, että siinä kyllä meni elämä rumalla läskillä hukkaan, olisi vain pitänyt laihduttaa se viisi kiloa."