Afraid to let go. Chained on ego.

Mä oon elänyt jonkin aikaa ehkä kuuntelematta tunteitani, sysännyt tunteeni syrjään ja luottanut vain siihen mitä tiedän.
Ajatellut, että tunnen, mitä minun pitäisi tuntea.
Mä tiedän, ettei mun tarvisi huolia hyväksytäänkö minua sellaisena kuin olen, siksi mä ehkä tavallaan olen sulkenut silmäni siltä, miltä musta tuntuu vielä usein: huonolta.

Lähde

Vai pelkäänkö vain jättää menneisyyden tuntemuksia taa ja hyväksyä, että tässä ollaan menossa eteenpäin, parempaan päin? Afraid to let go?

Tuskin tämä pelkkää pelkoa on, olen valmentanut mieltäni ottamaan vastaan tulevan hyvän. Tosin hyvää, hellyyttä, positiivista huomiota saadessani helposti peräännyn ja hämmennyn.

Anyway, I'm just gonna tell you how I feel right now.
Mä järkeilen nykyään kaiken, analysoin ja mietin miltä musta pitäis tuntua, mutta oikeesti mun on vaan päästettävä ulos miltä musta oikeesti tuntuu. Vaikka ne tunteet olis kaikkea sitä vastaan, mitä tiedän itsestäni ja tunteista yleensä.

Mä häpeän. Mun on vaikea olla läheisteni seurassa, sillä he ovat nähneet mut hyvin pienenä, enkä todellakaan enää ole yhtä pieni. *
Mä pelkään syödä, sillä musta tuntuu että kaikki lihottaa mua. * Siitä huolimatta mä syön ihan holtittomasti, ilman mitään kontrollia.
Kun jotain ikävää tapahtuu, kuten tänään isän huutaessa mulle (siitä, etten suorita velvollisuuksiani) mä menetän toivoni täysin, vaikka mitä yrittäisin järkeillä ja syön ja syön ja syön, vaikka kaikki tämä muiden perheenjäsenten karkkilaatikoilla käyminen lisää pahaa oloa ja häpeää ja LÄSKIÄ entisestään.

Mä vaan tarvisin apua. Vaikka mulla on tuolla jossain yhteisö, joka hyväksyy mut tällaisena, mä olen tosi yksin oireideni kanssa.
Haluisin jonkun, joka olis aamulla vieressä, auttais ajoissa ylös ja kertoisi, että päivä onnistuu. Kertoisi, ovatko vaatteeni ok ja mitä tänään tehtäisiin. Auttaisi valitsemaan ruokia ja syömään sopivasti. Pitäisi mua aloillaan kun meinaan juosta karkkikaapille ahmimaan. Illalla halaisi ja kertoisi, että mä olen onnistunut ja tähdet ja kuu ovat puolellani, vaikka millainen päivä olisi takana.

Mä vakuuttelen itselleni että kaikki on hyvin.
Maailma on ihana ja rakas. Koko maailma on minussa ja sinussa.
Jokainen on yhtä ihana ja rakas kuin koko maailma.
... Paitsi minä.*


*Joo, ihan täyttä omaa kuvitelmaa. Tiedän ettei välttämättä pidä paikkaansa, muttakun... TUNTUUU siltä.

Natural High Healing

Moi kaikki rakkaat!

Pitkä tauko taas kirjoittamisessa.
Tavallaan mulla on vaikeuksia pysähtyä luomaan asioita. Mun oireilu näkyy siinä, että lykkään velvollisuuksia ja minulle rakkaita tekemisiä syömällä huonosti. 

Yhä edelleen, niin se on mennyt. Satunnaisia parempia päiviä on kuitenkin ollut ja ne tuovat toivoa paremmasta. 

Kun tietää mitä odottaa, jaksaa taistella päämääränsä eteen.

Haluan yhä laihtua vähän, mutta se tulee luonnostaan kun saan asiani järjestykseen.

Se että olen aloillani tässä kirjoittamassa, on merkki askeleesta kohti mielenrauhaa.
Olin viikonloppuna Natural High Healing Festareilla ja kaikki mitä siellä koin, vahvisti minua ja toi tunteen että minulla on paikka tässä maailmassa.

Tästä Urbaaniviidakkoseikkailijattaren kokemus ja upeat kuvat festareilta!

Minulla on aina ollut vähän ulkopuolinen ja yksinäinen, pelokas olo, mutta siellä tunsin kuuluvani täysin joukkoon ja olevani hyvä juuri näin.
Olin kotona, tämä yhteisö, jolle ykseys ja ikuisuus on päivänselvää on minun kotini.

Koen rakkautta ja empatiaa kaikkia kohtaan, mutta se satuttaa herkkää tyttöä, kun tietää, ettei tätä empatiaa tule arkimaailmassa kaikkialta takaisin.
Ihminen se on Valon Soturikin, hänen tiensä on kovin vaikea ilman tukea ja hyväksyntää, vaikka oman sydämen lämpö säteilisi kaikkialle.

Elämä voi sittenkin oikeasti olla tosi siistiä.

Onnellisuuteni ja toiveikkuuteni on ollut tähän asti paljon sellaista itselleen uskottelua. Murheen sysäämistä sivuun ajattelemalla positiivisia asioita.
Festivaalilla koin todellisen onnen, se rakkaus ja yhtenäisyys kosketti niin, että lopetusseremoniassa itkin antaumuksella ja enemmän kuin pitkään aikaan. Itkin onneani.

Nyt pyrin tuomaan tätä onnea kotiin ja arkeen sekä muistamaan, että minulla on paikka maailmassa.
Kodin energiat ovat mulle kovin raskaita, sillä täällä on tapahtunut niin paljon raskaita asioita sairasteluni myötä eikä perhe joka luona asun värähtele kanssani samoilla energioilla. Täällä nauru on ärsyttävää ja huolettomuus välinpitämättömyyttä.

Onneksi alan olla sen ikäinen, että saatan pian muuttaa omilleni. Siihen asti, pyrin muistamaan sitä hyvää joka minua odottaa sydänperheeni luona ja luomaan rakkautta kaikkialle ympärilleni.

Ystävä sanoi, että tulen kokemaan tämän kaiken vielä vahvempana, kun jatkan valitsemallani valon tiellä... Tässä on todellakin jotain mitä odottaa.
Me ollaan kaikki yhtä.

I am healing my body- I am strong
I am healing my mind- I am strong

We are healing our bodies- we are strong
We are healing our mind- we are strong

I love you. So much. Unconditionally. <3

Autettu hymy

Kävin vaa'alla tuossa taannoin ja järkytyin. Kävn taas siitä parin päivän kuluttua, jolloin paino oli noussut lisää.
Päädyin sitten viiltämään vanhoja arpia auki ja se houkuttaa tänäänkin. Ei hätää, en harrasta kuin pintanaarmuja.
En tietoisesti haluaisi satuttaa itseäni, mutta luulen, että siirrän syömisen aiheuttaman ahdistuksen ja häpeän kipeät tunteet fyysiseen kipuun.
Jaksan näyttää iloista naamaa, kun kipu näkyy vain käsivarressa.

Joojoo, mä olen jaksanut iloita koska olen melkein normaalipainoinen. Vai onko se sittenkään niin?
Nyt kun tiedän painoni, se surettaa minua, enkä pysty ajattelemaan paljon muuta!
Onneksi osaan hiljentää mielen halutessani meditaatiolla, mutta ahdistavat tunteet vaatii pidemmän päälle käsittelyä.
Mä haluan laihtua. Olen niin helvetin "normaali" taas.
Olen painanut viimeksi näin paljon kaksi vuotta sitten. Tasan silloin, kun aloitin bloggaamisen vappuna 2013. En halua olla yhtä "normaali" kuin sinä keväänä. Joudun kokoajan peittelemään masuani.

Mulla on muistissa toimintamalleja ja ajateltavaa, jolla olen päässyt pahimman sairastelun yli. Hillitsen varmasti itseni tällä kertaa enkä aja itseäni pahaan kuntoon. Tällä kertaa, kun laihdutan taas. Ja nopeasti. Rasvat huspois!

Tiukka dieetti kesää kohden voi oikeasti olla pelastava tekijä tilanteessa, jossa ruokavalioni ei todellakaan ole laadultaan optimaalinen.
Mun on vaan pakko vihdoin jättää kaikki paska pois, enhän edes pidä mistään helvetin raffinaateista yhtään?? En anna niiden hallita mua enää.
Arvostan itseäni tarpeeksi varmistaakseni itselleni sellaisen kehon joka näyttää ja tuntuu omalta.
Tämä on parempi lähtökohta, kuin parin vuoden takainen, hieman itsetuhoinen näkökulma.

Luultavasti koulunvaihto vaikuttaa vähän fiiliksiin. Kehoni muistaa, millaista vanhassa koulussa oli viimeksi siellä ollessani (masensi, väsytti, anoreksailin...) ja menee kai hetki, ennen kuin kehoni oppii, että ei se koulu enää ole paha paikka. Ajatuksissani jo tykkään käydä koulua ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä.

Kivaa kivaa. Kaikki on kivaa. Onhan..?